— Tämä johtaa täydelliseen epäjärjestykseen, Mihail Makarovitš, — huudahti hän, — te häiritsette ehdottomasti tutkintaa… pilaatte asian… — puhui hän melkein läähättäen.
— On ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä toimenpiteisiin! — tulistui hirveästi myös Nikolai Parfenovitš. — Muuten ei tule kerrassaan mitään!…
Tuomitkaa meidät yhdessä! — huuteli Grušenjka kiihkeästi edelleen polvistuneena. — Rangaiskaa meitä yhdessä, minä olen nyt valmis kärsimään hänen kanssaan vaikka kuolemanrangaistuksen!
— Gruša, elämäni, vereni, pyhä olentoni! — huusi Mitja heittäytyen hänen eteensä polvilleen ja lujasti puristaen hänet syliinsä. — Älkää uskoko häntä, — huusi hän, — hän ei ole mihinkään syyllinen, ei mihinkään vereen eikä mihinkään!
Hän muisti myöhemmin, että hänet raastoivat muutamat miehet väkisin erilleen Grušenjkasta, että Grušenjka vietiin äkkiä pois ja että hän tajuihinsa tullessaan istui pöydän ääressä. Hänen vierellään ja takanaan seisoi miehiä, joilla oli laatat rinnassa. Vastapäätä häntä pöydän toisella puolen istui sohvalla Nikolai Parfenovitš, tutkintatuomari, ja kehoitteli häntä juomaan pöydällä olevasta lasista hiukan vettä: »Se virkistää teitä, se rauhoittaa teitä, älkää pelätkö, älkää olko levoton», lisäsi hän erittäin kohteliaasti. Mitjasta alkoivat äkkiä, hän muisti sen, olla hyvin mielenkiintoisia tuomarin sormuksien isot kivet, joista toinen oli ametisti ja toinen heleänkeltainen, läpikuultava ja kauniisti välkkyvä. Ja kauan hän vielä jälkeenpäin ihmetellen muisteli, että nämä kivet vetivät vastustamattomasti puoleensa hänen huomionsa kaikkien noiden hirveitten kuulustelutuntien aikana, niin että hän jostakin syystä ei voinut niistä irtautua eikä unohtaa niitä, vaikka ne eivät mitenkään olleet sopivia huomion esineitä hänen asemassaan. Mitjan vasemmalle sivulle, siihen paikkaan, missä alkuillasta oli istunut Maksimov, istuutui nyt prokuraattori, ja Mitjan oikealle puolelle, siihen paikkaan, jossa Grušenjka oli istunut, asettui punaposkinen nuori mies, jolla oli metsästäjän nutun tapainen ja varsin kulunut takki, ja hänen eteensä ilmestyi mustepullo ja paperia. Selville kävi, että hän oli tutkintatuomarin kirjuri, jonka tämä oli tuonut mukanaan. Poliisipäällikkö seisoi nyt ikkunan luona huoneen toisessa päässä, Kalganovin vieressä, joka oli istuutunut tuolille saman ikkunan luo.
— Juokaa vettä! — lausui tutkintatuomari lempeästi jo kymmenennen kerran.
— Olen juonut, hyvät herrat, olen juonut… mutta… mitäs, hyvät herrat, murskatkaa, teloittakaa, ratkaiskaa kohtaloni! — huudahti Mitja luoden hirveän liikkumattoman, muljottavan katseen tutkintatuomariin.
— Siis te vakuutatte ehdottomasti, että olette syytön isänne Fjodor
Pavlovitšin kuolemaan? — kysyi tutkintatuomari pehmeästi, mutta lujasti.
— Syytön olen! Toisen veren vuodatukseen olen syyllinen, toisen vanhuksen vereen, mutta en isäni. Ja minä suren sitä! Tapoin, tapoin ukon, tapoin ja paiskasin maahan… Mutta raskasta on vastata tästä verestä toisella verellä, kauhealla verellä, johon olen syytön… Kamala syytös, hyvät herrat, aivan kuin olisi isketty vasten otsaa! Mutta kuka on tappanut isäni, kuka on tappanut? Kuka on voinut tappaa, jos en minä? Ihme, järjettömyys, mahdottomuus!…
— Niin, kuka on voinut tappaa… — alkoi tutkintatuomari, mutta prokuraattori Ippolit Kirillovitš (prokuraattorinapulainen, mutta mekin nimitämme häntä lyhyyden vuoksi prokuraattoriksi) vaihdettuaan silmäyksen tutkintatuomarin kanssa lausui Mitjan puoleen kääntyen: