— Te olette suotta huolissanne ukosta, palvelija Grigori Vasiljevitšista. Tietäkää, että hän on elossa, on tullut tajuihinsa ja teiltä saamistaan ankarista iskuista huolimatta — sekä hänen että teidän nyt antamanne todistus osoittavat teidän antaneen nuo iskut — hän jää ehdottomasti eloon, ainakin lääkärin lausunnon mukaan.
— On elossa? Hän on siis elossa! — kirkaisi äkkiä Mitja lyöden kätensä yhteen. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa. — Herra Jumala, minä kiitän Sinua suurimmasta ihmeestä, minkä olet minulle tehnyt, syntiselle ja konnalle, rukoukseni johdosta!… Niin, niin, se on rukoukseni johdosta, minä olen rukoillut kaiken yötä!… — ja hän teki kolme kertaa ristinmerkin. Hän oli melkein menehtyä.
— Tältä samalta Grigorilta me juuri olemme saaneetkin niin huomattavia todistuksia teitä vastaan, että… — alkoi prokuraattori jatkaa, mutta Mitja hypähti äkkiä ylös tuoliltaan.
— Hetkinen vain, hyvät herrat, Jumalan tähden, yksi hetki vain; minä juoksen hänen luokseen…
— Anteeksi! Tällä hetkellä se ei mitenkään käy päinsä! — melkein vinkaisi Nikolai Parfenovitš ja hypähti myös pystyyn. Laattarintaiset miehet tarttuivat Mitjaan, mutta muuten hän itsekin istuutui tuolilleen…
— Hyvät herrat, sepä ikävää! Tahdoin mennä hänen luokseen vain silmänräpäykseksi… tahdoin ilmoittaa hänelle, että nyt on pyyhitty pois, on kadonnut tuo veri, joka kaiken yötä ahdisti sydäntäni, ja että minä en enää olekaan murhaaja! Hyvät herrat, hänhän on morsiameni! — lausui hän äkkiä riemuissaan ja hartaasti katsellen kaikkia. — Oi, minä kiitän teitä, hyvät herrat! Oi, kuinka te saitte minut uudesti syntymään, uudesti elpymään yhdessä silmänräpäyksessä!… Tuo vanhus — hänhän on kantanut minua käsillään, hyvät herrat, pessyt minua kaukalossa, kun minut, kolmivuotiaan lapsen, kaikki olivat hylänneet, oli minulle kuin oma isä!…
— Siis te… — alkoi tutkintatuomari.
— Sallikaa, hyvät herrat, sallikaa vielä hetkinen, — keskeytti Mitja pannen molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja peittäen kasvonsa kämmeniinsä, — antakaa hiukan koota ajatuksia, antakaa hengähtää, hyvät herrat. Tämä kaikki järkyttää kauheasti, eihän ihminen ole rumpunahkaa, hyvät herrat!
— Joisitte taas vettä… — sanoi pehmoisesti Nikolai Parfenovitš.
Mitja otti kädet pois kasvoiltaan ja alkoi nauraa. Hän oli reippaan näköinen, oli kuin kokonaan muuttunut yhdessä silmänräpäyksessä. Koko hänen esiintymistapansakin oli muuttunut: siinä istui taas kaikkien näiden ihmisten vertainen mies, kaikkien näiden hänen entisten tuttujensa, aivan niinkuin he olisivat kokoontuneet eilen, kun ei mitään vielä ollut tapahtunut, jossakin tavallisessa seurassa. Huomautamme tässä kuitenkin, että poliisipäällikön luona Mitja alussa tänne tultuaan oli saanut ystävällisen vastaanoton, mutta myöhemmin, varsinkin viimeisen kuukauden aikana, hän ei juuri ollenkaan ollut käynyt poliisipäällikön luona ja tämä oli kohdatessaan hänet, esimerkiksi kadulla, kovin rypistänyt kulmakarvojaan ja vain kohteliaisuudesta tervehtinyt, minkä Mitja oli sangen hyvin huomannut. Prokuraattorin kanssa hän oli vielä vähemmän tuttu, mutta hän kävi toisinaan prokuraattorin vaimon, hermostuneen ja fantastisen rouvan luona kaikin puolin kunnioittavilla tervehdyskäynneillä ymmärtämättä oikein itsekään, miksi niin teki, ja tämä otti hänet aina ystävällisesti vastaan ja tunsi jostakin syystä mielenkiintoa häntä kohtaan aivan viime aikoihin asti. Tutkintatuomariin hän ei vielä ollut ennättänyt tutustua, mutta oli kuitenkin joskus kohdannut hänetkin ja kerran tai kahdesti puhellutkin hänen kanssaan, kummallakin kertaa naisista.