— Te, Nikolai Parfenovitš, olette, kuten näen, erittäin taitava tutkija, — alkoi Mitja äkkiä iloisesti nauraa, — mutta minä autan nyt itse teitä. Oi, hyvät herrat, minä olen noussut kuolleista… älkääkä pahastuko minuun, kun näin muitta mutkitta ja suoraan käännyn puoleenne. Sitäpaitsi olen jonkin verran juovuksissa, sanon sen teille avoimesti. Minulla on luullakseni ollut kunnia… kunnia ja ilo kohdata teidät, Nikolai Parfenytš, sukulaiseni Miusovin luona… Hyvät herrat, hyvät herrat, en minä pyydä olla yhdenvertainen, ymmärränhän minä, mikä minä nyt olen tässä istuessani teidän edessänne. Minuun kohdistuu… jos vain Grigori on todistanut minua vastaan… niin kohdistuu, — oi, tietysti jo kohdistuu — kauhea epäluulo! Kamalaa, kamalaa — ymmärränhän minä sen! Mutta asiaan, hyvät herrat, minä olen valmis, ja me saamme nyt silmänräpäyksessä asian loppuun, sillä kuulkaa, kuulkaa, hyvät herrat. Sillä jos minä tiedän, että olen syytön, niin silmänräpäyksessä tietysti saamme asian loppuun! Eikö niin? Eikö niin?
Mitja puhui nopeasti ja paljon, hermostuneesti ja avomielisesti ja aivan kuin ehdottomasti olisi pitänyt kuulijoitaan parhaina ystävinään.
— Me siis aluksi kirjoitamme, että te jyrkästi kiellätte teihin kohdistetun syytöksen, — lausui Nikolai Parfenovitš painokkaasti, ja kääntyen kirjurin puoleen hän saneli tälle puoliääneen, mitä oli kirjoitettava.
— Kirjoittaa? Te tahdotte sen kirjoittaa? Mikäpä siinä, kirjoittakaa, minä suostun siihen, annan täyden suostumukseni, hyvät herrat… Mutta näettekö… Seis, seis, kirjoittakaa näin: »Väkivaltaan hän on syyllinen, ankariin iskuihin, jotka ukko parka on saanut, hän on syypää». No, itsessäänkin, sisimmässäänkin, sydämensä pohjassa hän on syyllinen, — mutta tätä ei tarvitse kirjoittaa (hän kääntyi äkkiä kirjurin puoleen), se on jo minun yksityistä elämääni, hyvät herrat, se ei kuulu teihin, tämä sydämen sisin nimittäin… Mutta isävanhuksen murhaan hän on syytön! Se on hurja ajatus! Aivan hurja ajatus!… Minä näytän teille toteen, ja te tulette silmänräpäyksessä vakuutetuiksi. Te tulette nauramaan, hyvät herrat, itse vielä nauraa hohotatte epäluuloillenne!…
— Rauhoittukaa, Dmitri Fjodorovitš, — muistutti tutkintatuomari, ilmeisesti aikoen saada omalla tyyneydellään kiihoittuneen asettumaan. — Ennenkuin jatkamme kuulustelua, tahtoisin, jos vain te suostutte vastaamaan, kuulla teidän vahvistavan todeksi tosiasian, että te, niinkuin näyttää, ette pitänyt Fjodor Pavlovitš vainajasta, olitte hänen kanssaan jonkinmoisessa alituisessa riidassa… Ainakin täällä te neljännestunti sitten luullakseni suvaitsitte lausua aikoneenne tappaakin hänet: »En ole tappanut», huudahditte te, »mutta aioin tappaa!»
— Huudahdinko minä niin? Oh se on mahdollista, hyvät herrat! Niin, onnetonta kyllä, minä tahdoin tappaa hänet, monesti tahdoin… onnetonta kyllä, onnetonta kyllä!
— Tahdoitte. Ettekö suostuisi selittämään, mitkä periaatteet teitä nimenomaan johtivat, kun te tunsitte tuommoista vihaa isänne persoonaa kohtaan?
— Mitäpä selittämistä siinä on, hyvät herrat! — lausui Mitja yrmeästi olkapäitään kohottaen ja luoden katseensa alas. — Minähän en salannut tunteitani, koko kaupunki tuntee asian, — kaikki ravintolassa sen tietävät. Vielä äskettäin minä ilmaisin ne luostarissa, luostarinvanhin Zosiman kammiossa… Saman päivän iltana löin isääni ja olin vähällä tappaa hänet sekä vannoin tulevani vielä toiste ja tappavani, todistajia oli sitä kuulemassa… Oi, on tuhat todistajaa! Koko kuukauden olen huutanut, kaikki voivat todistaa!… Tosiasia on ilmeinen, tosiasia puhuu, huutaa, mutta — tunteet, hyvät herrat, tunteet ovat aivan eri asia. Nähkääs, hyvät herrat (Mitja rypisti kulmiaan), minusta näyttää, että tunteista te ette ole oikeutetut minulta mitään kysymään. Vaikka teillä onkin valtuudet, minä ymmärrän sen, niin tämä on kuitenkin minun oma asiani, minun sisällinen, intiimi asiani, mutta… koska en ole salannut tunteitani aikaisemmin… esimerkiksi ravintolassa, vaan olen puhunut kaikille ja jokaiselle, niin… en nytkään tee niistä salaisuutta. Näettekö, hyvät herrat, minähän ymmärrän, että tässä tapauksessa asianhaarat hirveästi puhuvat minua vastaan: kaikille olen puhunut tappavani hänet, ja nyt hänet äkkiä onkin murhattu: kuka muu kuin minä se näin ollen olisi? Hahhah! Minä annan teille anteeksi, hyvät herrat, annan teille täydellisesti anteeksi. Minähän olen itsekin hämmästynyt orvaskettä myöten, sillä kuka sitten on loppujen lopuksi tappanut tämmöisessä tapauksessa, jollen minä? Eikö niin? Jollen minä, niin kuka sitten, kuka sitten? Hyvät herrat, — huudahti hän äkkiä, — minä tahdon tietää, minä vaadinkin teiltä tietoa, hyvät herrat: missä hänet on murhattu? Kuinka hänet on murhattu, millä ja miten? Sanokaa minulle, — kysyi hän nopeasti ja silmäili prokuraattoria ja tutkintatuomaria.
— Me löysimme hänet makaamassa selällään lattialla omassa huoneessaan, pää puhki, — lausui prokuraattori.
— Se on kauheata, herrat! — vavahti äkkiä Mitja ja nojasi kyynärpäänsä pöytään peittäen kasvonsa oikealla kädellään.