— Me jatkamme, — keskeytti Nikolai Parfenovitš. — Siis, mikä teitä silloin johti vihaa tuntiessanne? Luullakseni te ilmoititte julkisesti, että se on mustasukkaisuuden tunne?
— No niin, mustasukkaisuus, eikä yksinomaan mustasukkaisuuskaan.
— Riita rahasta?
— Niin kyllä, myös rahasta.
— Riita koski luullakseni kolmeatuhatta, jotka te muka vielä olitte saapa perintönänne.
— Vielä mitä! Enempää, enempää, — puuttui puhumaan Mitja, — enempää kuin kuutta, enempää kuin kymmentä tuhatta kenties. Minä puhuin siitä kaikille, huusin kaikille! Mutta minä olin päättänyt, olkoon menneeksi, tyytyä kolmeentuhanteen. Minulle olivat tuiki tärkeät nuo kolmetuhatta… niin että sen käärön, jossa oli kolmetuhatta ja jonka tiesin olevan hänen tyynynsä alla varattuna Grušenjkaa varten, katsoin ehdottomasti kuin minulta itseltäni varastetuksi, siinä se on, herrat, pidin sitä omanani, minulle kuuluvana omaisuutena…
Prokuraattori loi merkitsevän katseen tutkintatuomariin ja ennätti huomaamatta iskeä tälle silmää.
— Me palaamme vielä tähän asiaan, — lausui heti tutkintatuomari, — mutta nyt sallinette meidän panna merkille ja kirjoittaa muistiin nimenomaan tämän kohdan: että te piditte noita tuossa kirjekuoressa olevia rahoja tavallaan teidän omaisuutenanne.
— Kirjoittakaa, hyvät herrat, minä ymmärrän kyllä, että tämä on taas todistusaihe minua vastaan, mutta minä en pelkää todistuskappaleita ja puhun itse itseäni vastaan. Kuuletteko, itse! Näettekö, herrat, te kenties pidätte minua aivan toisena miehenä kuin mitä minä olen, — lisäsi hän äkkiä synkästi ja surullisesti. — Teidän kanssanne puhuu kunnon mies, mitä kunnollisin henkilö, ennen kaikkea — ottakaa tämä huomioon — mies, joka on tehnyt määrättömästi huonoja tekoja, mutta joka on aina ollut kunnollinen olento ja pysynyt kunnollisena olennoltaan, sisimmässään, syvällä sydämessään, no, sanalla sanoen, minä en osaa sitä lausua julki… Se juuri on minulle tuottanutkin kärsimystä koko elämäni ajan, että olen himoinnut kunnollisuutta, ollut niin sanoakseni kunnollisuuden marttyyri ja etsinyt sitä lyhty kädessä niinkuin Diogenes, mutta samalla kuitenkin tehnyt koko elämäni ajan vain törkeitä tekoja, kuten me kaikkikin, hyvät herrat… toisin sanoen kuten minä yksin, herrat, eivät kaikki, vaan minä yksin, minä erehdyin, yksin, yksin!… Hyvät herrat, päätäni kivistää, — hän rypisti kulmakarvojaan kärsivän näköisenä, — näettekö, herrat, minua ei miellyttänyt hänen ulkomuotonsa, siinä oli jotakin epärehellistä, kaiken pyhän tallaamista, kerskumista, ivaa ja uskonnottomuutta, inhoittavaa, inhoittavaa! Mutta nyt, kun hän jo on kuollut, ajattelen toisin.
— Mitenkä toisin?