— En toisin, vaan olen pahoillani, että niin häntä vihasin.
— Tunnette katumusta?
— En, ei se ole katumusta, älkää kirjoittako sitä. Itsehän minä olen huono, herrat, siinä se, itsekään en ole kovin kaunis, ja siksi minulla ei ollut oikeutta pitää häntä vastenmielisenä, siinä se! Tämän voitte ehkä kirjoittaa muistiin.
Tämän sanottuaan Mitja tuli äkkiä tavattoman surulliseksi. Jo kauan sitten, sikäli kuin hän oli vastaillut tutkintatuomarin kysymyksiin, hän oli alkanut muuttua yhä synkemmäksi. Ja äkkiä, juuri tällä hetkellä taas sattui odottamaton kohtaus. Asia oli niin, että vaikka Grušenjka äsken oli poistettu huoneesta, niin häntä ei kuitenkaan oltu viety sen kauemmaksi kuin kolmanteen huoneeseen siitä sinisestä huoneesta, jossa nyt toimitettiin kuulustelua. Se oli pieni yksi-ikkunainen huone heti sen ison huoneen takana, jossa yöllä oli tanssittu ja pidetty komeita kemuja. Siellä hän istui, ja hänen kanssaan oli toistaiseksi ainoastaan Maksimov, joka oli hirveän hämmästynyt, hirveän pelästynyt ja oli takertunut häneen aivan kuin hakien pelastusta hänen läheisyydestään. Heidän ovellaan seisoi joku talonpoika, jolla oli laatta rinnassa. Grušenjka itki, ja nytpä äkkiä, kun murhe liiaksi ahdisti hänen sieluaan, hän hypähti pystyyn, löi käsiään yhteen ja huutaen kovalla, vaikeroivalla äänellä: »Voi onnettomuuttani, onnettomuuttani!» hän syöksyi pois huoneesta oman Mitjansa luo, ja niin äkkiarvaamatta, että kukaan ei ennättänyt häntä pysähdyttää. Kun Mitja kuuli hänen vaikerruksensa, alkoi hän vapista, nousi seisomaan, parkaisi ja syöksähti suin päin häntä vastaan aivan kuin olisi ollut suunniltaan. Mutta heidän ei taaskaan annettu yhtyä, vaikka he jo olivat nähneet toisensa. Mitjaa tartuttiin lujasti kiinni käsistä: hän heittelehti, riuhtoi, tarvittiin kolme tai neljä miestä häntä pidättämään. Myöskin Grušenjkaan tartuttiin kiinni, ja Mitja näki, kuinka Grušenjka huutaen ojensi häntä kohti kätensä, kun hänet vietiin pois. Kohtauksen päätyttyä hän tuli tajuihinsa taas entisellä paikallaan pöydän ääressä vastapäätä tutkintatuomaria ja huuteli kääntyen heidän puoleensa:
— Mitä te hänestä tahdotte? Miksi te häntä kiusaatte? Hän on viaton, viaton!…
Prokuraattori ja tutkintatuomari tyynnyttelivät häntä. Näin meni jonkin verran aikaa, kymmenkunta minuuttia; viimein astui huoneeseen kiireesti sieltä poistunut Mihail Makarovitš ja lausui prokuraattorille kovalla äänellä ja kiihkeästi:
— Hänet on viety pois, hän on alhaalla, ettekö salli minun sanoa, herrat, vain pari sanaa tälle onnettomalle miehelle? Teidän kuullen, herrat, teidän kuullen!
— Olkaa hyvä, Mihail Makarovitš, — vastasi tutkintatuomari, — tässä tapauksessa meillä ei ole sanottavana mitään sitä vastaan.
— Dmitri Fjodorovitš, kuulehan, hyvä mies, — alkoi Mitjan puoleen kääntyen Mihail Makarovitš puhua, ja hänen liikutusta osoittavissa kasvoissaan kuvastui lämmin, melkein isällinen myötätunto onnetonta kohtaan, — minä olen vienyt sinun Agrafena Aleksandrovnasi alas itse ja antanut isännän tytärten huostaan, ja hänen kanssaan on siellä nyt koko ajan tuo ukko Maksimov, ja minä olen saanut hänet suostumaan, kuuletko, — saanut suostumaan ja rauhoittumaan, saanut hänet käsittämään, että sinun pitää saada puolustaa itseäsi hänen häiritsemättään ja ilman että hän saattaa sinut surulliseksi, muuten sinä voit joutua hämillesi ja todistaa väärin itseäsi vastaan, ymmärrätkö? No niin, sanalla sanoen minä puhuin ja hän ymmärsi. Hän on viisas, veliseni, hän on hyvä, hän tuppasi suutelemaan minun, vanhan, käsiäni, pyysi sinun puolestasi. Itse lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että olisit levollinen hänen puolestaan, ja on tarpeen, ystäväni, on tarpeen, että minä menisin ja sanoisin hänelle, että sinä olet rauhallinen etkä ole huolestunut hänestä. Rauhoitu siis, ymmärrä tämä. Minä olen syyllinen hänen edessään. Hän on kristitty sielu, niin, hyvät herrat, se on nöyrä sielu eikä syyllinen mihinkään. Mitä siis sanon hänelle, Dmitri Fjodorovitš, istutko rauhallisena vai etkö?
Hyväluontoinen ukko puheli paljon liikoja, mutta Grušenjkan murhe, inhimillinen murhe oli vaikuttanut hänen hyvään sydämeensä, ja kyyneletkin loistivat hänen silmissään. Mitja hyppäsi ylös ja syöksähti hänen luokseen.