— Ah, hitto! En olisi salannut sitä teiltä, ei kai olisi tultu toimeen ilman sitä, mitä arvelette? Tipahti vain pois muististani.
— Olkaa siis hyvä ja kertokaa seikkaperäisesti, kuinka te varustauduitte sillä.
— Hyvä on, minä olen niin hyvä, herrat.
Ja Mitja kertoi, kuinka hän oli ottanut survimen ja lähtenyt juoksemaan.
— Mutta mikä tarkoitus teillä oli, kun varustauduitte tämmöisellä aseella?
— Mikä tarkoitus? Ei mitään tarkoitusta! Sieppasin sen ja läksin juoksemaan.
— Miksi siis, jos ei ollut tarkoitusta?
Mitjassa kiehui kiukku. Hän katsoi tiukasti »poikaa» ja naurahti synkästi ja vihaisesti. Seikka oli semmoinen, että häntä oli alkanut yhä enemmän hävettää se, että hän äsken oli niin vilpittömästi ja semmoisin purkauksin kertonut »tämmöisille ihmisille» koko mustasukkaisuutensa historian.
— Vähät survimesta! — pääsi äkkiä hänen huuliltaan.
— Mutta kuitenkin.