— No, sieppasin sen turvaksi koiria vastaan. No, oli pimeä… Niin no, kaiken varalta.
— Oliko teillä ennenkin tapana lähtiessänne yöllä talosta ottaa mukaanne jokin ase, jos te niin pelkäsitte pimeässä?
— Äh, perhana, hyi! Hyvät herrat, teidän kanssanne on suorastaan mahdotonta puhua! — huudahti Mitja äärimmilleen ärtyneenä, ja kääntyen kirjurin puoleen hän aivan punaisena kiukusta ja äänellä, jossa tuntui jonkinmoinen raivostunut sävy, lausui tälle nopeasti:
— Kirjoita heti… heti… »että sieppasin mukaani survimen juostakseni tappamaan isäni… Fjodor Pavlovitšin… iskemällä häntä päähän»! No, oletteko nyt tyytyväisiä, herrat? Onko olonne nyt helpompi? — lausui hän katsellen uhmaavasti tutkintotuomaria ja prokuraattoria.
— Me ymmärrämme varsin hyvin, että tämmöisen lausunnon te annoitte nyt suuttuneena meihin ja kiukustuneena kysymyksistä, joita me teille esitämme ja joita te pidätte vähäpätöisinä, mutta jotka itse asiassa ovat sangen oleellisia, — vastasi hänelle prokuraattori kuivasti.
— Mutta hyväinen aika, herrat! No, minä otin survimen… No, miksi otetaan tämmöisissä tapauksissa jotakin käteen? Minä en tiedä miksi. Sieppasin ja lähdin juoksemaan. Siinä kaikki. Hävettää, herrat, passons, muuten, minä vannon sen, lakkaan kertomasta!
Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja tuki päätään kädellään Hän istui syrjittäin heihin ja katseli seinään koettaen hillitä pahaa tunnetta itsessään. Todellakin hänen teki hirveästi mieli nousta ja selittää, että hän ei enää sano sanaakaan, »vaikka veisitte teloitettavaksi».
— Näettekö, herrat, — lausui hän äkkiä vaivoin hilliten itsensä, — näettekö. Minä kuuntelen teitä, ja mielessäni häämöttää… minä, näettekö, toisinaan uneksin erästä unta… erästä sellaista unta, ja minä näen sen unen usein, se uudistuu, on niinkuin joku ajaisi minua takaa, joku sellainen, jota minä hirveästi pelkään, hän ajaa minua takaa pimeässä, yöllä, etsii minua, minä piiloudun häntä jonnekin oven tai kaapin taakse, piiloudun häpeällisesti, mutta pääasia on, että hän tietää erinomaisen hyvin, minne minä olen mennyt häntä piiloon, mutta hän ikäänkuin tahallaan ei ole tietävinään, missä minä olen, jotta voisi kauemmin kiduttaa minua, jotta voisi nauttia pelostani… Tätä tekin nyt teette! Samanlaista se on!
— Näettekö te tämmöisiä unia? — tiedusti prokuraattori.
— Niin, sellaisia unia näen… Ettekö tahtoisi kirjoittaa muistiin? — kysyi Mitja vääristäen suunsa nauruun.