— No, — sanoi tutkintatuomari, — te tempasitte esille aseen ja… ja mitä tapahtui sitten?
— Sitten? Sitten tapoin… iskin häntä päälakeen ja puhkaisin pääkuoren… Niinhän se on teidän käsityksenne mukaan, niinhän! — sanoi hän ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä salamoida. Koko jo sammunut viha nousi taas hänen sydämeensä tavattoman voimakkaana.
— Meidän käsityksemme mukaan, — lausui Nikolai Parfenovitš, — no, entä teidän käsityksenne mukaan?
Mitja loi alas silmänsä ja oli pitkän aikaa vaiti.
— Minun käsitykseni mukaan, herrat, minun käsitykseni mukaan asian laita oli seuraava, — lausui hän hiljaa. — Jonkun kyyneletkö vai äitinikö rukoili Jumalaa vai kirkastuksen henkikö minua suudelmallaan kosketti sillä hetkellä — sitä en tiedä, mutta perkele oli voitettu. Minä syöksyin pois ikkunan luota ja läksin juoksemaan aitaa kohti… Isäni pelästyi ja näki nyt ensimmäisen kerran minut, huudahti ja hyppäsi edemmäksi ikkunasta, — minä muistan sen sangen hyvin. Minä juoksin puutarhan läpi aidan luo… siinä minut sitten saavutti Grigori, kun jo istuin aidalla…
Tässä hän viimein nosti silmänsä kuulijoihin. Nämä näyttivät aivan tyynesti tarkkaavan häntä. Jonkinmoinen paheksumisen vavahdus kulki Mitjan sielun läpi.
— Tehän, herrat, pidätte tällä hetkellä minua pilkkananne! — keskeytti hän äkkiä puheensa.
— Mistä te sen päätätte? — huomautti Nikolai Parfenovitš.
— Ette usko sanaakaan, siitä päätän! Ymmärränhän tulleeni tärkeimpään kohtaan: vanhus makaa nyt siellä pää puhki lyötynä, mutta minä — traagillisesti kuvattuani, kuinka tahdoin tappaa ja kuinka jo tempasin esille survimen, minä juoksenkin yhtäkkiä pois ikkunan luota… Se on runoelma! Runomitassa! Nuorta miestä voi uskoa ihan sananmukaisesti! Hahhah! Pilkantekijöitä te olette, herrat!
Ja hän käännähti koko ruumiillaan tuolilla, niin että tuoli rutisi.