— Ettekö te huomannut, — alkoi äkkiä prokuraattori puhua aivan kuin ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota Mitjan kiihtymykseen, — ettekö te huomannut, kun juoksitte pois ikkunan luota, oliko puutarhaan johtava, rakennuksen toisessa päässä oleva ovi auki vai eikö?
— Ei, ei ollut auki.
— Eikö ollut?
— Se oli päinvastoin kiinni, ja kuka sen olisi voinut avata? Häh, ovi, malttakaahan! — sanoi hän aivan kuin muistaen jotakin ja oli miltei hätkähtää. — Löysittekö te sen avoimena?
— Avoimena.
— Kuka sen sitten oli saattanut avata, jos te ette itse sitä avannut? — hämmästyi Mitja yhtäkkiä hirveästi.
— Ovi oli avoinna, ja teidän isänne murhaaja oli epäilemättä mennyt sisälle tästä ovesta ja tullut murhan tehtyään samasta ovesta ulos, — lausui prokuraattori aivan kuin painostaen, hitaasti ja selvästi, — se on meille aivan selvä asia. Murha on nähtävästi tapahtunut huoneessa eikä ikkunan läpi, mikä täydelleen käy selville toimitetusta tarkastuksesta, ruumiin asemasta ja kaikesta. Tähän asianhaaraan nähden ei voi olla mitään epäilyksiä.
Mitja oli hirveän hämmästynyt.
— Sehän on mahdotonta, herrat! — huusi hän ollen aivan ymmällä. — Minä… minä en käynyt sisällä… minä sanon teille varmasti, aivan täsmällisesti, että ovi oli kiinni koko ajan, kun minä olin puutarhassa ja kun juoksin pois puutarhasta. Minä seisoin ainoastaan ikkunan alla ja näin hänet ikkunasta, en mitään, mitään muuta… Muistan viimeiseen hetkeen asti. Ja vaikka en muistaisikaan, niin tiedän sen kuitenkin, sillä merkit tunsin vain minä ja ne tunsi Smerdjakov, sekä hän, vainaja, eikä hän ilman merkkejä olisi avannut kenellekään maailmassa!
— Merkit? Mitkä merkit? — lausui prokuraattori ahneen, miltei hysteerisen uteliaisuuden vallassa ja menetti silmänräpäyksessä koko pidättyvän esiintymistapansa. Hän kysyi aivan kuin arasti luokse madellen. Hän vainusi tässä olevan tärkeän, hänelle vielä tuntemattoman tosiasian, ja alkoi heti hirveästi pelätä, että Mitja kenties ei halua täydelleen paljastaa sitä.