Vaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen liikkeillensä, hänen ajatuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne käydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin puulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä oli vaan virnailemista — "sukkelan, vaikka turmeltuneen olennon virnailemista itseään kalliimmaksi tehdäkseen". Vaan ei, totuus loisti kuin aurinko, eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan rajusta, teennäisestä vihasta minua vastaan saattoi hän, tämä kokematoin, suostua tähän yhtymykseen, vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin aukenivat hänen silmänsä oitis. Tämä olento halusi vaan saada loukata minua jollakin, mutta vaikka hän oli ryhtynytkin sellaiseen likaiseen työhön, niin ei hän kuitenkaan sen likaa kärsinyt. Ja häntäkö, viatointa ja puhdasta, jossa ihanne asui, olisi Jefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale voinut viekoitella? Päinvastoin tämä mies vaan synnytti naurua. Totuus kohosi täydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen esiinkutsui hänen sydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta kokonaan ällistyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastaten hänelle, niin että aloin peljätä, ett'ei hän loukkaisi tätä naista pelkästä halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä seurasin tätä kohtausta melkein kummastumatta. Minä kohtasin ikäänkuin jotakin tuttavaa. Minä olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatukseni! Minä menin sinne uskomatta mitäkään, mitäkään syytöstä, vaikka tosin kyllä olin ottanut revolverin taskuuni! Ja saatoinko minä ajatella häntä toisellaiseksi? Minkäs tähden minä rakastin häntä, minkäs tähden minä kunnioitin häntä, minkäs tähden minä nain hänet? Oi, tietysti minä tulin liiankin vakuutetuksi siitä, kuinka hän minua silloin vihasi, mutta samalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viatoin hän oli. Minä keskeytin kohtauksen yht'äkkiä aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti ylös, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan kanssani ulos. Jefimovitsh ei jäänyt varattomaksi, vaan purskahti yht'äkkiä heleään ja pitkään nauruun:
— Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vaan pois, viekää vaan pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne ei mikään kunnon mies saata taistella, niin olen kuitenkin, kunnioituksesta vaimoanne kohtaan valmis… Jos, muutoin, itse uskallatte…
— Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.
Sitte ei puhuttu koko matkalla sanaakaan kotiin asti. Minä saatoin häntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän hirveän hämmästynyt, vaan siksi kuin kotia tulimme. Saavuttuamme kotia, istui hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli tavattoman kalpea; vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin pilkan hymyyn, niin katseli hän jo riemuitsevasti ja ankaran uhkaavasti ja varmaan oli hän ihan vakuutettu ensi hetkenä, että minä ammun hänen revolverilla kuoliaaksi. Vaan minä otin ääneti revolverin taskustani ja panin sen pöydälle. Hän katsoi minuun ja revolveriin. Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo tuttu. Se oli minulla ollut aina valmiina ladattuna hamasta kassani aukaisemisesta saakka. Au'aistessani kassaa, en ollut päättänyt pitää suuria koiria enkä väkevää palvelijaa, niinkuin, esimerkiksi Moserin on tapa pitää. Kävijöilleni avaa oven keittäjätär. Mutta meikäläisen on mahdotointa olla ilman itsepuolustusta ja minä hankin itselleni revolverin. Ensi päivinä sen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni, huvitti häntä kovin tämä revolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä selitin hänelle sen rakennuksenkin; sitä paitse, kehoitin häntä kerran maaliinkin ampumaan. Huomatkaa tämä kaikki. Huolimatta hänen peljästyneestä katseestansa, kävin minä puoleksi riisuutuneena makaamaan vuoteelle. Minä olin hyvin väsynyt; kello oli jo yhdentoista tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan, liikahtamatta, vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttelin sammuksiin ja kävi, myöskin puettuna, seinän luo sohvalle pitkäkseen. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän ei ruvennut maata kanssani — huomatkaa sekin…
VI.
Hirveä muisto.
Nyt seuraa hirveä muisto…
Minä heräsin aamulla, luulen, kahdeksatta käydessä ja huoneessa oli jo melkein ihan valoisa. Minä heräsin kerrassaan täyteen tajuntaan ja aukaisin yht'äkkiä silmäni. Hän seisoi pöydän luona ja piteli revolveria käsissänsä. Hän ei nähnyt, että minä olin herännyt ja että katselin häntä. Ja yht'äkkiä näin minä, että hän alkoi lähestyä minua, revolveri kädessä. Minä suljin nopeasti silmäni ja olin sikeästi makaavinani.
Hän astui vuoteeni luo ja seisattui eteeni. Minä kuulin kaikki; vaikka kuoleman hiljaisuus vallitsi, niin kuulin minä senkin. Silloin tapahtui suonenvedontapainen liikahdus — ja minä aukaisin yht'äkkiä, vastoin tahtoani, silmäni, ja revolveri oli jo ohimojani vastassa. Silmämme kohtasivat toisensa. Mutta me emme katselleet toisiamme enemmän kuin silmänräpäyksen ajan. Minä sain taas töin tuskin silmäni suljetuksi ja samassa silmänräpäyksessä päätin sieluni kaikista voimista, ett'en enää hievahtaisi enkä aukaisisi silmiäni, tapahtuipa mitä hyvänsä.
Todellakin tapahtuu usein niin, että sikeää unta nukkuessa yht'äkkiä aukaisee silmänsä, jopa kohottaa silmänräpäykseksi päätänsäkin ja silmäilee huonetta ja sitte, hetkisen kuluttua, taas vaistomaisesti laskeutuu päänalaselle ja nukkuu, mitäkään muistamatta. Kun minä, kohdattuani hänen katseensa ja huomattuani revolverin ohimojeni luona, yht'äkkiä taas suljin silmäni enkä hievahtanut, vaan olin olevinani sikeässä unessa, — niin saattoi hän todellakin luulla, että minä makasin enkä ollut mitäkään nähnyt, olletikin, koska oli uskomatointa, että, nähtyään sen, mitä minä näin, saattoi sulkea silmänsä sellaisella hetkellä.