Niin, uskomatointa todellakin! Vaan hän saattoi kuitenkin arvata todenkin, — ja se ajatus välähtikin yht'äkkiä päässäni, aivan samassa silmänräpäyksessä. Oi, mikä ajatusten, tunteiden pyörre kiiti päässäni vähemmässä kuin silmänräpäyksessä, niin, eläköön ihmis-aatoksen sähkövoima! Siinä tapauksessa (tuntui minusta), että hän arvasi toden ja tiesi, ett'en maannut, masensin minä jo hänen sillä, että olin valmis kuolemaan ja hänen kätensä saattoi nyt vavista. Entinen päättäväisyys saattoi murtua uutta, tavatointa tuntemaa vastaan. Sanotaan, että korkealla seisovat ikäänkuin itsestään vedetään alaspäin pohjattomuuteen. Luulenpa, että monta itsemurhaa ja murhaa on tapahtunut sentähden vaan; että revolveri jo on ollut kädessä. Siinä on sama syvänne, siinä on neljänkymmenen viiden asteen kaltevuus, jota myöten ei voi olla luisumatta, ja vastustamatta siinä silloin laukaisee hanan. Mutta tajunta siitä, että minä olin kaikki nähnyt, kaikki tiesin ja odotin ääneti kuolemaa häneltä — saattoi pidättää häntä tällä kaltevuudella.
Äänettömyys jatkui ja vielä tunsin minä ohimoillani, hivuksissani raudan kylmän kosketuksen. Kysytte: toivoinko hyvin pelastuvani? Vastaan teille, kuin Jumalan edessä: minulla ei ollut vähintäkään toivoa, paitse ehkä sadasta yksi mahdollisuus. Miksikä minä odotin kuolemaa!? Vaan minä kysyn: mitä oli minulle enää elämä tämän revolveri-kohtauksen jälkeen? Revolverinhan oli kohottanut vastaani jumaloitsemani olento. Sitä paitsehan minä tiesin koko olemukseni kaikista voimin, että välillämme oli samassa silmänräpäyksessä olemassa taistelu, hirveä kaksintaistelu elämän ja kuoleman uhalla, kaksintaistelu juuri saman eilisen pelkurin kanssa, joka pelkuruuden tähden oli toverien pois karkoittama. Minä tiesin sen ja hän tiesi sen, jos vaan arvasi toden, ett'en minä maannut.
Kentiesi, sitä ei silloin ollut olemassa, kentiesi minä sitä en silloin ajatellutkaan, mutta tämän kaiken täytyi olla, vaikkapa ajattelemattakin, sillä minä en ole muuta tehnytkään, kuin sitä vaan ajatellut sittemmin, joka hetki elämässäni.
Mutta te kysytte taas: miks'en pelastanut häntä pahanteosta? Oi, minä olen tuhansia kertoja perästäpäin tehnyt itselleni tämän kysymyksen — joka kerta, kun, vilunväreet selässäni, olen tuota hetkeä muistellut. Mutta sieluni oli silloin synkässä epätoivossa, minä olin hukkumaisillani, minä olin itse hukkumaisillani, kuinkas minä olisin silloin voinut toista pelastaa! Ja mistä te tiedätte, tahdoinko minä silloin ketäkään pelastaa? Mistä sen tietää, mitä minä silloin saatoin tuntea?
Itsetajunta kiehui minussa kuitenkin: hetket kuluivat, kuoleman hiljaisuus vallitsi yhä, hän seisoi yhä edessäni, — ja yht'äkkiä minä säpsähdin toivosta! Minä aukaisin nopeasti silmäni. Hän ei ollut enää huoneessa, Minä nousin ylös vuoteelta: minä olin voittanut, — ja hän oli i'äksi voitettu!
Minä menin toiseen huoneesen teepöytään. Teekeittiö annettiin esille aina toisessa huoneessa ja hän kaatoi minulle aina teetä. Minä istuin pöytään ääneti ja otin häneltä teelasin. Viiden minuutin kuluttua katsahdin häneen. Hän oli hirveän vaalea, vielä vaaleampi kuin eilen, ja katseli minua. Ja yht'äkkiä — ja yht'äkkiä, nähdessään, että minä katsoin häneen, hymähti hän kalpeasti kalpein huulin, silmissä arka kysymys. "Siis hän yhä vielä epäilee ja kysyy itseltänsä: tietääkö hän vai eikö tiedä, näkikö hän vai eikö nähnyt!" Minä loin välinpitämättömästi silmäni syrjään. Teen juotuamme suljin kassani, menin torille ja ostin rautasängyn ja irtonaisen väliseinän. Tultuani kotia, käskin panna sängyn saliin ja väliseinän sen eteen. Tämä sänky oli hänelle, mutta minä en sanonut hänelle sanaakaan. Ja sanomatta käsitti hän tästä sängystä, että minä "olin kaikki nähnyt ja kaikki tiesin", ja ett'ei enää ollut mitään epäiltävää.
Yöksi jätin minä revolverin kuin ainakin pöydälle. Iltasella pani hän ääneti maata tähän uuteen vuoteesensa: aviomme oli rikottu, "hän oli voitettu, vaan ei ollut saanut anteeksi". Yöllä alkoi hän hourailla ja aamulla oli hän kuumeessa. Hän makasi vuoteen omana kuusi viikkoa.
Toinen osa.