Lempeäluontoinen: Fantastillinen kertomus - Fyodor Dostoyevsky

Lukeria ilmoitti minulle vast'ikään, ett'ei hän tahdo enää olla luonani ja, että hän, kun rouva on haudattu, — lähtee pois. Minä rukoilin polvillani viisi minuuttia, vaikka ai'oin rukoilla koko tunnin, mutta minä ajattelen yhä — ajattelen, ja yhä vaan sairaita ajatuksia, ja pääni on kipeä, — mitäs sitä rukoileekaan, — syntihän se olisi! Kummallista myöskin, ett'ei minua nukuta suuressa, liian suuressa surussa, ensimmäisten, kovimpien puuskien jälkeen aina nukuttaa. Kuolemaan tuomittujen sanotaan viimeisenä yönä makaavan tavattoman sikeästi. Ja niinhän ollakin pitää, sehän on luonnon mukaista, sillä muutoinhan eivät voimat kestäisi… Minä panin maata sohvalle, vaan en nukkunut…

* * * * *

… Kuusi viikkoa kestäneen sairauden kuluessa hoidettiin me häntä yötä ja päivää, — minä, Lukeria ja kokenut sairaanhoitajatar, jonka olin sairaalasta palkannut. Rahaa minä en säälinyt, jopa tahdoin sitä tuhlatakin hänen tähtensä. Minä kutsutin luoksemme tohtori Schröderin ja maksoin hänelle kymmenen ruplaa käynnistä. Kun vaimoni alkoi tointua, näytin hänelle itseäni vähemmin. Vaan mitäs minä kertoelenkaan? Kun hän jo oli noussut jalkeille, istui hän hiljaa ja ääneti erityisen pöydän ääressä, jonka myöskin ostin häntä varten siihen aikaan… Niin, se on totta, me olimme aivan ääneti; tuota, kyllähän me aloimme sitte puhella, vaan ihan jokapäiväisistä asioista. Minä tietysti en puhellut laajalti, vaan huomasinpa, ett'ei hänkään tahtonut liikoja sanoa. Minusta oli tämä aivan luonnollista hänen puoleltansa: "Hän oli liiaksi liikutettu ja liiaksi voitettu", ajattelin minä, "ja tietystihän pitää antaa hänen unhottaa ja tottua". Sillä lailla, sitä oltiinkin ääneti, mutta minä valmistauduin joka hetki tulevaisuutta varten. Minä ajattelin, mitä hänkin, ja minusta oli hirveän huvittavaa arvata: mitähän hän nyt juuri itsekseen ajattelee?

Sanon vieläkin: Oi, tietysti, ei kukaan arvaa, kuinka paljon minä kärsin, voihkiessani hänen tähtensä hänen sairautensa aikana. Mutta minä voihkin itsekseni, ja tukehdutin voihkaukseni rintaani Lukerialtakin. Minä en voinut ajatella, en voinut luullakaan, että hän kuolisi saamatta kaikesta tietää. Kun vaara jo oli ohitse ja hänen terveytensä alkoi palata, niin muistan, että rauhoituin pian ja hyvinkin. Vaan ei silläkään hyvä, minä päätin lykätä tulevaisuutemme niin kauaksi aikaa, kuin mahdollista ja jätin toistaiseksi kaikki entisellensä. Niin, silloin tapahtui minussa jotakin kummallista ja erityistä, muuksi en voi sitä sanoa: minä riemuitsin ja riemuni pelkkä tajuaminen näytti minusta aivan riittävältä. Siten kului koko talvi. Oi, minä olin tyytyväinen, tyytyväisempi kuin koskaan, ja siten olin koko talven.

Näettekö: minun elämässäni tapahtui muudan hirveä ulkonainen seikka, joka siihen saakka, s.o. tuohon tapaukseen asti vaimoni kanssa, joka päivä ja joka tunti masensi minua, se oli, näet, — maineeni menetys ja ero rykmentistä. Toisin sanoen: itsevaltainen vääryys minua vastaan. Totta on, ett'eivät toverini minua rakastaneet vaikean luonteeni ja kentiesi naurettavankin luonteeni takia, vaikka usein käy niinkin, että mielestänne ylevä ja kunnioitettava asia jostakin syystä näyttää tovereistanne naurettavalta. Oi, minua ei rakastettu koulussakaan. Minua ei ole rakastettu koskaan eikä missään. Minua ei Lakeriakaan voi rakastaa. Vaikka tapaus rykmentissä oli seurauksena siitä, ett'ei minua rakastettu, niin oli se epäilemättä satunnaista laatua. Minä sanon sen siksi, ett'ei löydy mitäkään harmillisempaa, ja tuskallisempaa, kuin hukkuminen sattumuksesta, joka saattaa tapahtua ja olla tapahtumatta, onnettomien asianhaarain paljoudesta, jotka olisivat voineet pilvinä kiitää ohitse. Nerokkaalle olennolle on tämä masentavaa. Tapaus oli seuraava:

Näytöksien väliajalla menin teaatterin bufettiin. Husaari A—v tuli siioin yht'äkkiä sisään ja alkoi kaikkien siinä läsnä olevien upsierien ja yleisön edessä kovalla äänellä puhua kahden muun husaarin kanssa siitä, että käytävässä oli rykmenttimme kapteeni Besumtsev vast'ikään tehnyt skandaalin "ja on luultavasti päissänsä". Siitä syntyi juttu, vaan siinä oli erehdys, sillä kapteeni Besumtsev ei ollut päissään eikä skandaali ollut oikeastaan mikään skandaali.

Husaarit alkoivat puhella toisista asioista, ja siihen se päättyikin, vaan seuraavana päivänä tunki juttu rykmenttiimme ja oitis aljettiin siellä puhella, että kun bufetissa ei meidän rykmentistämme ollut muita kuin minä yksinäni ja kun husaari A—v oli lausunut röyhkeitä sanoja kapteeni Besumtsevista, niin minä en ollut mennyt A—vin luo enkä keskeyttänyt häntä. Vaan miksi olisin sen tehnyt? Jos hän kerran oli vihoissansa Besumtseville, niin oli se heidän keskenäinen asiansa eikä minulla ollut siihen mitään sekaantumista? Sillä välin alkoivat upsierit olla sitä mieltä, ett'ei asia vaan koskenut heitä kahta, vaan koko rykmenttiä, ja koska meidän rykmenttimme upsiereja siellä ei ollut muita kuin minä, niin osoitin minä sillä bufetissa oleville upsiereille ja yleisölle, että meidän rykmentissämme löytyy upsiereja, jotka ovat niin välinpitämättömiä omasta ja rykmentin kunniasta. Minä en voinut olla yhtä mieltä siinä asiassa.

Minulle ilmoitettiin, että voin vielä kaikki korjata, jos vielä nytkin, näin myöhään, tahdon muodollisesti selittäidä A—vin kanssa. Minä en sitä tahtonut ja kieltäydyin siitä ylpeästi, sillä olin kovin suutuksissani. Sen jälkeen ha'in oitis virkaeron — ja siinä koko juttu. Minä erosin ylpeänä, vaan henkisesti masennettuna. Minä lannistuin sekä tahtoni että ymmärrykseni suhteen. Silloin sattui juuri, että lankoni Moskovassa oli tuhlannut pienen omaisuutemme ja minunkin osani siitä, joka oli hyvin pieni, mutta minä jäin kuin jäinkin kopekatta kadulle. Minä olisin voinut ruveta yksityiseen palvelukseen, vaan en huolinut loistavaa sotilaspukua kannettuani, enkä voinutkaan ruveta johonkin rautatien virkaan. Ja siis — häpeä kuin häpeä, epäkunnia kuin epäkunnian lankeemus kuin lankeemus ja mitä pahempi, sitä parempi, — niin minä valitsin. Sitte seurasi kolme synkkien muistojen vuotta sekä olo Wjasemskin kartanossakin. Puolitoista vuotta sitte kuoli Moskovassa rikas eukko, kummini; hän kuoli odottamatta ja jätti muun muassa minullekin jälkisäännöksen mukaan kolme tuhatta ruplaa. Minä mietin ja silloin ratkaisinkin kohtaloni. Minä päätin au'aista lainakassan, pyytämättä ihmisiltä anteeksi; rahaa ja sitte oma nurkka ja — uusi elämä kaukana entisistä muistoista, se oli aikeeni. Sillä välin vaivasi minua kuitenkin joka hetki, joka minuutti synkkä mennyt aika ja kunniani i'äksi turmeltunut maine. Mutta silloin minä nain. Sattumako vai ei — en tiedä. Mutta tuodessani hänen talooni, tahdoin tuoda sinne ystävän, sillä kovin tarvitsin ystävää. Mutta minä näin selvään, että ystäväni oli valmisteltava, viimeiseltä voitettavakin. Ja voinkos minä niin kerrassaan selittää jotakin tuolle kuusitoistavuotiaalle ja vakuutuksiinsa perehtyneelle? Kuinka olisin voinut, esimerkiksi, ilman tuota satunnaista hirveää revolverikohtausta, vakuuttaa hänelle, ett'en ole pelkuri ja että minua väärin luultiin rykmentissä pelkuriksi? Mutta kohtaus sattui parhaaseen aikaan. Kestettyäni sen, sain kostetuksi koko synkän edellisyyteni. Ja vaikka ei kukaan muu siitä saanut tietää, niin saihan ainakin hän, ja se oli kaikki, mitä tahdoin, sillä hän oli kaikki minulle, haaveitteni koko tulevaisuuden toivo! Hän oli ainoa ihminen, jonka valmistin itselleni, enkä toista tarvinnutkaan, — ja hän se kaikki sai tietääkin, hän sai tietää ainakin, että väärin oli rientänyt yhdistymään minun vihollisteni joukkoon. Tämä ajatus ihastutti minua. Hänen silmissänsä en enää saattanut olla konna, vaan ehkä kummallinen ihminen ainoastaan, mutta tämä ajatus nyt, kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei miellyttänyt minua ollenkaan niin paljon: kummallisuus ei ole vika, päinvastoin, se toisinaan paljon viehättää naisen luonnetta. Sanalla sanoen, minä lykkäsin tahallani toistaiseksi ratkaisun; mikä oli tapahtunut, oli kylliksi rauhalleni ja siinä oli kylliksi paljo kuvia ja aineksia haaveilulleni. Sepäs se onkin ilkeintä, että olen haaveksijaa: itselläni oli kylliksi aineksia, ja hänestä ajattelin minä, että kylläpähän odottaa.

Siten kului koko talvi ikäänkuin jotakin odottaessa. Minä katselin häntä mielelläni salaa, kun hän istui siinä pienen pöytänsä ääressä. Hän teki työtä, ompeli liinavaatteita ja iltasin lueskeli toisinaan kirjoja, joita hän otti kaapistani. Kirjojen valintakin kaapista näkyi myöskin todistavan minun edukseni. Hän ei käynyt melkein missään. Hämärän tullen päivällisen jälkeen saatoin minä häntä joka päivä kävelemään ja me jalotteliimme, vaan ei aivan äänetöinnä, niinkuin ennen. Minä varsinkin koetin olla olevinani, niinkuin emme olisi olleet vaiti, vaan puhelleet, mutta, niinkuin jo sanoin, niin teeskentelimme molemmat, ett'emme olleet varsin puheliaita. Minä tein sen tahallani ja hänelle, ajattelin minä, on välttämätöintä "antaa aikaa." Tietysti on kummallista, ett'ei kertaakaan, aina talven loppuun asti, johtunut mieleeni, että noin salakättä rakastin katsella häntä, vaan ett'en ainoatakaan hänen katsettansa koko talven ajalla huomannut minuun luoduksi! Minä ajattelin, että tämä oli arkuutta hänessä. Sitä paitse oli hän kovin aran ja ujon näköinen, kovin voimatoin tautinsa jälkeen. Ei, parempi on odottaa, niin — niin "hän itse yht'äkkiä tulee luokseni"…

Tämä ajatus hurmasi minua äärettömästi. Lisään vielä, että toisinaan ikäänkuin tahallani yllytin itseäni ja todellakin saatoin henkeni ja ymmärrykseni niin pitkälle, että ikäänkuin pahastuin häneen. Ja tätä kesti jonkun aikaa. Mutta vihani ei voinut koskaan kypsyä eikä kiintyä sieluuni. Ja itsekin sen tunsin, että tämä oli vaan ikäänkuin leikkiä. Ja silloinkaan, vaikka avion rikoinkin, — ostamalla sängyn ja tuon väliseinän, niin en konsanaan, en konsanaan voinut pitää häntä rikoksellisena. Eikä sentähden, että kevytmielisesti olisin hänen rikostaan tuominnut, vaan sentähden, että ai'oin täydellisesti hänelle anteeksi antaa, jo ensi päivästä saakka, jo ennenkuin sängynkään ostin. Sanalla sanoen, se oli omituisuus minun puolestani, sillä minä olen siveellisen ankara. Päin vastoin oli hän silmissäni niin voitettu, niin lannistettu, niin masennettu, niin että minun tuli häntä toisinaan tuskallisen sääli, vaikka minua sen ohessa toisinaan pelkästään miellyttikin ajatus hänen masentumisestaan. Tämä ajatus meidän eriarvoisuudestamme miellytti minua….