Sattuipa, että minä sinä talvena sain tahallani tehdä muutamia hyviä töitä. Minä annoin anteeksi kaksi velkaa ja annoin rahaa eräälle köyhälle naiselle ilman panttia. Minä tästä en puhunut vaimolleni mitään enkä tehnytkään niitä ollenkaan sentähden, että hän saisi tietää; vaan tuo nainen tuli itsekin kiittämään ja milt'eipä polvillaan. Sillä lailla tuli se ilmi; minusta näytti, että vaimoni todellakin mielihyvällä otti vastaan tämän tiedon.
Vaan kevät lähestyi, oli jo huhtikuu puolivälissä, sisäikkunat otettiin pois ja aurinko alkoi kirkkain sätein valaista hiljaisia huoneitamme. Mutta edessäni riippui verho, joka sokaisi järkeäni. Onnetointa, hirveätä verhoa! Kuinka kävikään, niin se yht'äkkiä putosi silmieni edestä ja minä aloin yht'äkkiä nähdä ja ymmärsin kaikki. Oliko se sattumus, vai oliko määrätty hetki tullut, vai auringon sädekö lie sytyttänyt tylsyneessä jäljessäni ajatuksen ja aavistuksen? Ei, ei se ollut ajatus eikä aavistus, vaan joku hermo alkoi minussa yht'äkkiä liikkua, melkein jo kuollut hermo värähti ja virkosi ja valaisi koko tylsyneen sieluni ja pirullisen ylpeyteni. Minä ikäänkuin hypähdin silloin paikaltani. Ja tämä tapahtuikin yht'äkkiä ja odottamatta. Se tapahtui iltapuoleen, noin viiden aikaan päivällisen jälkeen…
II.
Verho putosi yht'äkkiä.
Pari sanaa ensiksi. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä kummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan miettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin työnsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin eikä nähnyt, että minä katselin häntä. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että hän oli käynyt laihaksi, kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat, — minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa hämmästytti tavattomasti ja kerrassaan. Minä olin jo ennenkin kuullut pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis ylös ja lähdin pyytämään luokseni Schröderiä, sanomatta vaimolleni mitäkään.
Schröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin kummastuksissaan ja katseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.
— Minä olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.
Schröder ei häntä kovin tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin ylpeän välinpitämättömiä), vaan sanoi minulle ainoastaan toisessa huoneessa, että tämä oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi hullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ell'ei käynyt päinsä, pelkästään muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei sanonut mitään, paitse että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta sellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle taas yht'äkkiä, hirveän vakaasti katsoen minuun:
— Minä olen ihan, ihan terve.
Mutta sen sanottuaan hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään oli se häpeä. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olin hänen miehensä, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen oikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin punastumisen syynä kainouden. (Verho!)