Siis, näet, kuukautta myöhemmin, viidettä käydessä, huhtikuussa, istuin eräänä kirkkaana päivän paisteisena päivänä kassani ääressä ja tein laskujani Yht'äkkiä kuulin minä, että hän huoneessamme tehden työtä pöytänsä ääressä, hyvin hiljaa… lauloi. Tämä uutinen teki minuun valtaavan vaikutuksen enkä tähänkään saakka vielä käsitä sitä. Siihen asti en ollut melkein milloinkaan kuullut hänen laulavan, paitse ehkä aivan ensimmäisinä päivinä sen jälkeen kuin hän tuli talooni ja kun hän vielä taisi olla vallatoin ja ampui maaliin revolverillani. Silloin oli hänen äänensä vielä jotenkin kova ja heleä, ehk'ei varma, mutta hyvin raikas ja miellyttävä.
Nyt oli hänen laulunsa niin heikko, — oi, ei se ollut surullinen (se oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin revähtänyttä, rikkonaista, ikäänkuin se ei olisi voinut hillitä itseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili puoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi, — niin onnetoin ääni, niin kurjasti se katkesi, hän rykäsi ja alkoi taas hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti laulaa…
Minun tunteilleni ehkä nauretaan, vaan ei koskaan kukaan ymmärrä, miksi tunteeni niin tulivat liikutetuiksi! Ei, minun ei vielä ollut sääli häntä, vaan se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä, valtasi minun yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmetys, joka oli niin kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: laulaa ja minun kuulteni! "Onko hän minut unhottanut, vai?"
Ihan hämmästyneenä jäin minä paikalleni, sitte nousin yht'äkkiä ylös, otin hattuni ja menin ulos. ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä, miksi Lukeria antoi minulle palttooni.
— Laulaako hän? sanoin minä Lukerialle ehdottomasti. Tämä ei minua ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä ymmärtämättä! olivathan sanani todellakin epäselvät.
— Laulaako hän ensi kertaa?
— Ei, kyllä hän laulelee, kun ei teitä ole kotona, vastasi Lukeria.
Minä muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja ai'oin mennä minne sattui. Minä menin kulmaan asti ja aloin katsoa jonnekin. Ohitseni käytiin, minua survaistiin, vaan minä en tuntenut mitään. Minä kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänen, tietämättäni miksi, Poliisi-sillan luo. Mutta sitte jätin hänen yht'äkkiä ja annoin hänelle kaksikymmentä kopekkaa.
—- Siin'on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen hänelle, mutta sydämessäni heräsi yht'äkkiä omituinen ihastus.
Minä käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Revähtänyt, rikkonainen, onnetoin sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Minä olin pakahtua. Silmistäni putosi nyt verho! Jos hän kerta on alkanut laulaa läsnäollessani, niin on hän unhottanut minun, — se se oli selvää ja hirveätä. Sitä se sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani ja voitti pelon. Oi, kohtalon ironiaa! Eihän mitään muuta ollut eikä voinutkaan olla sielussani koko talvena kuin tuo ihastus, mutta missä minä itse olin koko talven? olinko minä sieluni kanssa?