Minä juoksin portaita ylös hyvin sukkelaan enkä tiedä, olinko hyvin arka sisään tullessani. Muistan ainoastaan, että koko lattia ikäänkuin aaltoeli ja minä ikäänkuin uin vedessä. Minä astuin huoneesen, hän istui entisellä paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, vaan hän ei enää laulanut. Pikaisesti ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta se ei ollut mikään katse, vaan liike ainoastaan, tavallinen liike, kun joku astuu huoneeseen.

Minä menin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille, aivan lähelle, ihan kuin hulluna. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan kuin pelästyneenä; minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä sanoin hänelle, s.o. ai'oin sanoa, sillä en osannut puhuakaan, niinkuin piti. Ääneni katkesi eikä totellut minua. Enkä minä tiennytkään, mitä sanoa, minä hengästyin vaan.

— Puhelkaamme… tiedätkös… sano jotakin! — jokelsin minä yht'äkkiä jotakin typerää, — oi, olikos siinä mieltä mitään?. Hän säpsähti taas ja horjahti, kovin säikähtyneenä, katsellessaan kasvojani, mutta yht'äkkiä kuvaantui ankara ihmetys hänen silmissänsä. Niin, ihmetys ja ankaruus. Hän katseli minua suurine silmineen. Tämä ankaruus, tämä ankara ihmetys musertamalla musersi minun: "Siis sinulle vielä rakkautta? rakkautta?" — oli ikäänkuin kysymys tässä ihmetyksessä, vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä ymmärsin kaikki, kaikki. Koko ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin hänen jalkojensa juureen. Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen. Hän hypähti yht'äkkiä ylös, mutta minä sain hänen tavattomalla voimalla pidätetyksi molemmista käsistä.

Ja minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi niin, minä ymmärsin sen! Mutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin kuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojansa. Niin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko pääsemättömän epätoivoni! Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en voinut. Pelästys ja ihmetys muuttuivat hänessä yht'äkkiä jonkinlaiseksi huolestuneeksi ajatukseksi, tavattomaksi kysymykseksi, ja hän katsoi minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikemmin käsittää jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin hänen jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin suutelin minä sitä kohtaa lattialla, jossa hänen jalkansa seisoivat.

Hän näki sen ja alkoi yht'äkkiä nauraa häpeästä (tiedättehän, kuinka häpeästä nauretaan). Nyt seurasi hysterikohtaus, minä näin sen, hänen kätensä vapisivat, — minä en sitä ajatellut, vaan jupisin hänelle, että rakastan häntä, ett'en nouse ylös, "anna minun suudella helmaasi… niin koko ikäni rukoilen puolestasi"… En tiedä, en muista, vaan yht'äkkiä hän alkoi itkeä ja väristä; seurasi hirveä hysterikohtaus. Minä olin pelästyttänyt häntä.

Minä kannoin hänen vuoteeseen. Kun kohtaus oli ohi, istuutui hän vuoteelle ja tarttui kummallisen masentuneen näköisenä käsiini ja pyysi minua rauhoittumaan: "Herjetkää, älkää kiusatko itseänne, rauhoittukaa!" Koko sinä iltana minä en eronnut hänen luotansa. Minä puhuin hänelle vaan, että vien hänen Boulogneen merikylvyille nyt heti, kahden viikon kuluttua, että hänen äänensä on niin revähtänyt, että kuulin sen taannoin, että suljen kassan, myön sen Dobronravoville, että kaikki on alkava uudestaan, vaan pääasia — Boulogneen, Boulogneeu! Hän kuunteli yhä pelästyneenä. Hän pelkäsi yhä enemmän. Mutta pääasia ei ollut minulle se, vaan se, että yhä rajummin halusin taas olla hänen jalkojensa juuressa, ja taas suudella, suudella maata, jossa hänen jalkansa seisoivat ja rukoilla häntä ja — "mitään muuta minä en pyydä sinulta", toistin minä joka hetki, — "älä vastaa minulle mitäkään, älä huomaa minua ollenkaan, ja anna minun vaan salaa katsella sinua, tee minut joksikin kaluksesi, koiraksesi"… Hän itki.

— Ja minä luulin, että te jätätte minun niinikään, — pääsi yht'äkkiä ja ehdottomasti hänen huuliltansa, — niin ehdottomasti, että kentiesi hän ei itse ollenkaan huomannut sitä sanoneensakaan, ja kuitenkin — oi, se oli juuri pääasia, se oli hänen onnettomin ja minulle kaikkein ymmärrettävin sanansa sinä iltana ja se ikäänkuin veitsellä viilsi sydäntäni! Se selitti minulle kaikki, kaikki, mutta niin kauan kuin hän oli vieressäni, silmäini edessä, toivoin minä vielä ja olin hirveän onnellinen. Oi, minä kiusasin häntä hirveästi sinä iltana ja minä tiesin sen, mutta ajattelin alati, että olin oitis korjaava kaikki. Yöksi hän lopulta uupui kokonaan, minä kehoitin häntä nukkumaan ja hän nukkui oitis, sitkeästi. Minä odotin houretta, joka tulikin, mutta hyvin helppo. Minä nousin yöllä ylös melkein joka hetki ja menin hiljaa, tohvelit jalassa, häntä katsomaan. Minä vääntelin käsiäni, katsellessani tuota sairasta olentoa tuossa huonossa rautavuoteessa, jonka silloin ostin hänelle kolmesta ruplasta. Minä kävin polvilleni, mutta en uskaltanut suudella hänen jalkojansa hänen maatessansa (ilman hänen luvattansa!). Minä aloin rukoilla, vaan hypähdin taas ylös. Lukeria kävi myös katsomassa tuon tuostakin keittiöstään. Minä menin hänelle sanomaan, että hän panisi maata ja että huomenna "alkaa toinen elämä".

Ja minä uskoin sen sokeasti, hullusti, hirveästi. Oi, ihastus, ihastus valtasi minut! Minä odottamalla odotin seuraavaa päivää. Pääasia on, ett'en minä pelännyt mitäkään onnettomuutta, oireista huolimatta. Ymmärrys ei ollut vielä kokonaan palannut, huolimatta siitä, että verho jo oli pudonnut ja kaukaan, kaukaan aikaa ei se palannut — oi, tähän päivään, hamaan tähän päivään asti! Ja kuinka, kuinka olisi se voinut palata: olihan hän silloin vielä elossa, olihan hän tuossa vielä edessäni ja minä olin hänen edessänsä. "Huomenna hän herää ja minä sanon hänelle kaikki, ja hän saapi nähdä kaikki". Se oli silloinen ajatukseni, suora ja selvä, senpä tähden ihastuinkin! Pääasia siinä oli matka Boulogneen! Minä luulin jostakin syystä, että Boulogne oli kaikki, — että Boulognessa oli jotakin ratkaisevaa. "Boulogneen, Boulogneen!" Minä odotin hirveästi huomispäivää.

III.

Liian hyvin ymmärrän.