Ja tämähän tapahtui kaikkiaan vaan muutamia päiviä sitte, viisi päivää, kaikkiaan vaan viisi päivää sitte, viime tiistaina! Ei, ei, jospa hän vaan olisi odottanut vähän aikaa, pisaran vaan, niin, — niin minä olisin poistanut pimeyden! — Ja eikös hän sitte rauhoittunut? Seuraavana päivänä hän jo kuunteli minua, hymyillen, huolimatta hämmennyksestään… Pääasia on, että hänessä koko tämän aikaa, noiden viiden päivän kuluessa oli jokin hämmennys, tahi häpeä. Sitä paitsi pelkäsi hän, ja pelkäsi kovin. Minä en väitä vastaan, en vastusta mielettömän lailla: hän pelkäsi, vaan kuinkas ei olisi pelännyt? Mehän olemme olleet niin kauvan toisillemme vieraat, olimme niin vieraantuneet toisistamme, ja yht'äkkiä tämä kaikki… Vaan minä en huolinut hänet pelostansa, sillä uusi toivo alkoi loistaa!… Totta on epäilemättä, että minä erehdyin. Kohta herättyämme seuraavana päivänä, jo aamusta (se oli keskiviikkona) tein oitis yht'äkkiä erehdyksen: minä, näet, aloin häntä oitis pitää ystävänäni. Minä kiiruhdin liiaksi, mutta tunnustus oli tarpeen, se oli välttämätöin — se oli enemmän, kuin tunnustus! Minä en salannut sitäkään, jota koko ikäni olin itseltäni salannut. Minä sanoin suoraan, ett'en ollut koko talvena muuta tehnytkään, kuin ollut vakuutettu hänen lemmestänsä. Minä selitin hänelle, että lainakassani oli vaan seuraus tahtoni ja järkeni lankeemuksesta, että se oli personallinen itsekurituksen ja itseylistyksen aate. Minä selitin hänelle, että minä silloin bufetissa todellakin pelkäsin luonteeni, luulevaisuuteni takia: ympärystä, bufetti sai minun hämille; minua hämmästytti se, että ajattelin: kuinka tästä pääsen, eiköhän tämä näytä tyhmältä? En minä kaksintaistelua pelännyt, vaan sitä, että näyttäisi tyhmältä… Vaan sitte en enää tahtonut sitä tunnustaa ja kiusasin kaikkia, ja häntäkin kiusasin sentähden, ja hänen sitte nainkin vaan häntä sentähden kiusatakseni. Ylipäänsä minä puhuin suurimmaksi osaksi kuin kuumeessa. Hän tarttui itse käsiini ja pyysi herkeämään: "Te liioittelette… te kiusaatte itseänne" — ja taas kyyneleitä, taas milt'ei taudin kohtaus! Hän rukoili rukoilemistaan, ett'en mitään sellaista puhuisi enkä muisteleisi.

Minä en huolinut rukouksista tahi vähä niistä huolin: kevään tultua Boulogneen! Siellä on aurinko, meidän uusi aurinkomme, niin minä vaan haastelin! Minä sulkisin kassan, antaisin asiat Dobronravoville. Minä ehdotin hänelle yht'äkkiä, että hän jakaisi kaikki köyhille, paitse pohjarahoja, kolmea-tuhatta ruplaa, jotka olin kummiltani saanut ja joilla lähdettäisikin Boulogneen, ja sitte palaisimme takaisin ja alkaisimme uutta, uutteraa elämää. Niin päätettiin tehdäkin, sillä hän ei sanonut mitään… hymyili vaan. Ja taisipa hymyillä enemmän vaan sydämen hyvyydestä, ett'ei minua pahoittaisi. Näinhän minä, että minä olin hänelle rasitukseksi; älkää luulkokaan, että minä olin niin tyhmä ja niin itsekäs, ett'en sitä olisi huomannut. Minä näin kaikki, kaikki viimeiseen piirteeseen asti, näin ja tiesin paremmin kuin kukaan muu; koko epätoivoni oli nähtävillä!

Minä kerroin hänelle kaikki itsestäni ja hänestä. Ja Lukeriasta. Minä sanoin, että olin itkenytkin… Oi, minä muutin puheen-ainettakin, minä ko'in olla kokonaan muistamatta muutamia asioita. Ja hän jo virkistyikin pari kertaa, minä muistan sen! Miksi sanotte, ett'en minä tarkistunut enkä mitään nähnyt? Ja ell'ei sitä vaan olisi tapahtunut, niin kaikki olisi jälleen herännyt eloon. Sillä kertoihan hän minulle jo toissa päivänä, kun oli puhe lukemisesta, ja siitä, mitä hän tänä talvena oli lukenut — kertoihan hän ja nauroi, muistellessaan tuota kohtausta Gil Blasin ja Granadan arkkipiispan välillä. Ja kuinka lapsellisesti, herttaisesti nauraen, aivan kuin ennen morsiamena ollessaan; oi, kuinka olin tyytyväinen! Minua kovin kummastutti kuitenkin tuo juttu arkkipiispasta: sillä olipahan hänellä, niinmuodoin, ollut talvella niin paljon hengen rauhaa ja onnea, että voi nauraa lukiessaan tuota mestariteosta. Niinmuodoin oli hän jo alkanut täydellisesti rauhoittua, oli alkanut täydellisesti uskoa, että jätän hänen niinikään. "Minä luulin, että te jätätte minun niinikään " — kas niin hän lausui silloin tiistaina! Oi kymmenvuotisen tytön ajatusta! Ja uskoipahan, uskoipahan, että kaikki todellakin jäisi niinikään: hän pöytänsä ja minä pöytäni ääreen, ja niin olisimme eläneet molemmat kuudenkymmenen vanhoiksi. Ja yht'äkkiä — tulen minä aviomiehenä ja vaadin rakkautta! Oi, epähuomiota, oi, minun sokeuttani!

Erehdys oli sekin; että minä katsoin häneen ihastuneena; olisi pitänyt hillitä itseänsä, vaan minä pelästytin häntä ihastuksellani. Mutta hillitsinhän minä itseäni, enhän: minä suudellut enää hänen jalkojansa. Minä en kertaakaan näyttänyt, että… no, että olen hänen miehensä, — oi, enkä minä sitä ajatellutkaan, minä vaan rukoilin! Mutta eihän sitä saattanut olla kokonaan vaitikaan, eihän saattanut olla mitäkään puhumatta! Minä sanoin hänelle yht'äkkiä, että nautin hänen puheestansa ja pidin häntä paljoa sivistyneempänä ja kehittyneempänä itseäni. Hän punastui kovin, ja sanoi hämillänsä, että minä liioittelen. Silloin minä hulluudessani en malttanut, vaan kerroin hänelle, kuinka olin ihastunut, kun, seisoessani silloin oven takana, kuuntelin hänen kaksintaisteluansa, viattomuuden kaksintaistelua tuon luontokappaleen kanssa, ja kuinka nautin hänen ymmärryksestänsä, hänen loistavasta sukkeluudestansa ja lapsellisesta suoramielisyydestänsä. Hän ikäänkuin säpsähti kokonaan, oli taas kuiskata, että minä liioittelen, mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät, hän peitti ne käsiinsä ja alkoi itkeä… Silloin minäkään en enää malttanut, vaan lankesin taas hänen eteensä, aloin taas suudella hänen jalkojansa ja taas päättyi tautikohtaukseen, samoin kuin tiistainakin. Se tapahtui eilen illalla, vaan seuraavana aamuna…

Seuraavana aamuna?! Hullu, mikä minä olen, tämä aamuhan oli tänään, vasta taannoin, taannoin vasta!

Kuulkaa ja huomatkaa: kun me tapasimme toisemme taannoin teepöydässä (tuon eilisen kohtauksen jälkeen), niin hän itsekin kummastutti minua levollisuudellaan, näette sen mitä! Ja minä, kun koko yön pelkäsin tuota eilistä! Mutta yht'äkkiä tuli hän luokseni, seisattui eteeni ja alkoi, kädet ristissä (taannoin taannoin!) puhua minulle, sanoen, että hän oli — rikoksellinen, että hän sen tiesi, että hänen rikoksensa oli vaivannut häntä koko talven ja vieläkin vaivasi… että hän piti jalomielisyyttäni suuressa arvossa… "minä tulen olemaan uskollinen vaimonne, minä tulen kunnioittamaan teitä"… Ja samassa minä hypähdin ylös ja syleilin häntä kuin hullu! Minä suutelin häntä, suutelin hänen kasvojansa, huuliansa, niinkuin aviomies ensi kertaa, pitkän poissa olon jälkeen. Ja miksi minä taannoin meninkään ulos, kaikkiaan vaan kahdeksi tunniksi… nuo meidän matkapassimme… Oi, Herra Jumala! Jospa vaan viisi minuuttia, viisi minuuttia aikaisemmin olisin palannut?… Ja tuossa tuo kansan paljous portillamme, nuo katseet minuun… Oi, Herra Jumala!

Lukeria sanoo (oi, nyt minä en millään mokomin päästä pois Lukeriaa, sillä hän tietää kaikki, hän on ollut meillä koko talven, hän kertoo minulle kaikki), hän sanoo, että kun minä olin mennyt kotoa ulos, ja kaikkiaan vaan noin parikymmentä minuuttia ennen tuloani, — oli hän mennyt rouvan luo huoneesemme, jotakin kysymään, en muista mitä, ja näki, että hänen jumalankuvansa (se sama Neitsyn Marian kuva) oli esillä ja seisoi hänen edessänsä pöydällä ja rouva oli niinkuin vast'ikään rukoillut sen edessä. —

— Mitenkä teidän on rouva? oli hän kysynyt.

— "Hyvin, Lukeria, vaan menehän pois. — Vaan odotahan Lukeria", sitte oli hän mennyt Lukerian luo ja suudellut häntä.

— Oletteko onnellinen, rouva?