Neitsyt Marian kuva… neitsyt Maria lapsen kanssa, vanha perheenomaisuus, varustettu kulloitetulla hopeaympäryksellä, — maksaa — no, noin kuusi ruplaa se maksaa. Minä näin, että kuva oli hänelle kallis, vaan hän tahtoi pantata kaikki, ottamatta kehystä pois. Minä sanoin hänelle: parempi olisi ottaa kehys pois ja pitää kuva; jumalankuvaa on kuitenkin, tuota, niinkuin vaikea…
— Onkos se kielletty?
— Eikä ole kielletty, mut' niin vaan, ehkä, te itse… —
— No, ottakaa pois se.
— Tiedättekö mitä, minä en ota sitä pois, vaan panen sen tuonne jumalankuva-kaappiin, — sanoin minä, mietittyäni, — muiden kuvien joukkoon, lampun alle (minulla paloi aina lamppu konttoorini ollessa auki), ja ottakaa nyt vaan kymmenen ruplaa:
— Minä en tarvitse kymmentä, antakaa vaan viisi, kyllä minä sen lunastan varmaan.
— Vai kymmentä ette tahdo? Kuva sen kuitenkin maksaa, — lisäsin minä, huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli vaiti. Minä toin hänelle viisi ruplaa.
— Älkää ylenkatsoko ketäkään, minä olen itse ollut samassa pälkähässä, vieläpä pahemmassakin, ja jos nyt näette minut tällaisessa toimessa… niin tapahtuu se seurauksena siitä, mitä olen kärsinyt…
— Te kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut yht'äkkiä, hyvin pilkallinen hymy huulilla, jossa, muutoin, oli paljon viatonta (s.o. ylipäänsä vaan, sillä silloin ei hän ollut vielä tehnyt eroitusta minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi melkein loukkaamatta.) Vai niin, ajattelin minä, vai sellainen sinä olet, luonteesi tulee ilmi, uuden suunnan ihmisiä ollaan.
— Näettekö, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi salamielisesti: "Minä — minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa suo, vaan aina hyvää luo"…