Hän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, vaan tässä katseessa oli kuitenkin paljon lapsellista.
— Odottakaa… Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen jossakin…
— Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles itsensä Faustille. Oletteko Faustia lukenut?
— E-en tarkkaan.
— Se on, ett'ette ole sitä ollenkaan lukenut. Vaan se on teidän luettava. Mutta minä näen taas huulillanne pilkallisen piirteen. Pyydän, älkää luulko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että, kaunistaakseni lainanantajan virkaani, tahtoisin esiintyä teille Mefistofeleena. Lainanantaja pysyy sinänsä. Se me kyllä tiedetään.
— Te olette niin kummallinen… Enhän minä tahtonut ollenkaan sanoa teille mitään sellaista…
Hän tahtoi sanoa: Minä en odottanut, että te olisitte sivistynyt ihminen, vaan hän ei sitä sanonut; kuitenkin tiesin minä, että hän niin ajatteli. Minä olin häntä kovin kummastuttanut.
— Näettekö, huomautin minä, joka alalla voipi tehdä hyvää. Minä en, tietysti, puhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa vaan…
— Tietysti voi jokaisella paikalla hyvää tehdä; sanoi hän, luoden minuun nopean ja läpitunkevan katseen. "Niin juuri, jokaisella paikalla", lisäsi hän yht'äkkiä. Oi, minä muistan, minä muistan kaikki nuo silmänräpäykset! Ja tahdon lisätä, että kun tuo nuoriso, tuo herttainen nuoriso tahtoo sanoa jotakin viisasta ja sattuvaa, niin se yht'äkkiä osoittaa liian suoraan ja selvään kasvoissaan, että: "kas nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin viisasta ja sattuvaa" — eikä tämä ole kerskaavaisuutta niinkuin meikäläisellä, vaan näkyy suorastaan, että he itse pitävät sitä arvossa, ja uskovat, ja kunnioittavat, ja luulevat, että muutkin aivan samallalailla sitä kunnioittavat. Oi sitä suoramielisyyttä! Silläpä sitä voittaakin. Ja hänessäpä se oli ihanaa!
Muistan kaikki, en mitään ole unhoittanut. Kun hän oli mennyt ulos, tein oitis päätökseni. Samana päivänä lähdin viimeiselle tiedustelumatkalleni ja sain kuulla hänestä koko jäljellä olevan salaisuuden; hänen entisen elämänsä olot olin saanut tietää Lukerialta, joka silloin oli palvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä sitte olin saanut puolelleni. Tämä salaisuus oli niin hirveä, ett'en ymmärrä, kuinka enää saattoi nauraa, niinkuin hän taannoin, ja kysellä Mefistofeleen sanoista, kun itse oli niin kauheassa tilassa. Mutta — se on sitä nuorisoa! Juuri tätä ajattelin hänestä silloin ylpeänä ja iloisena, sillä sehän osoitti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin turmion partaalla, niin saivat Goethen ylevät sanat kuitenkin hänen loistamaan. Nuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein väärässäkin. Minä, näet, puhun vaan hänestä yksistänsä. Ja pääasia on, että minä pidin häntä jo ikäänkuin omanani, enkä epäillyt yli-vallastani. Tiedättekös, se on ylen hekumallinen ajatus, kun ei enää epäile.