Vaan mitäs minä. Jos minä näin jatkan, niin koska minä saan kaikki yhteen kohtaan kootuksi. Pikemmin, pikemmin — sehän ei ollut ollenkaan sitä, mitä ai'on sanoa.. Herra Jumala!

II.

Naimatarjoomus.

"Salaisuuden", jonka sain kuulla hänestä, selitän tässä lyhykäisyydessä: hänen isänsä ja äitinsä olivat jo ammoja aikoja kuolleet, kolme vuotta jo ennenkuin hän jäi kunnottomien tätiensä luo. Onpa liian vähäkin sanoa heitä kunnottomiksi. Toinen heistä oli leski, jolla oli iso perhe — kuusi lasta, toinen toistaan pienempiä — toinen oli iäkäs ja häijy vanhapiika. Vaan molemmatkin olivat häijyjä. Hänen isänsä oli ollut virkamies, kirjuri pelkästään ja ainoastaan personallista aatelia: kaikki aivan kuin minua varten. Minä olin kuin ylemmästä mailmasta ikään: yhtä kaikki olin virasta eronnut, loistavan rykmentin alakapteeni perintö-aatelia, itsenäinen mies j.n.e., ja mitä lainakassaan tuli, niin voivat tädit katsella sitä ainoastaan kunnioituksella. Tätiensä luona oli hän ollut kolme vuotta orjuudessa, vaan oli kuitenkin jossakin tutkinnon suorittanut, — olipas ehtinyt suorittaa, olipas keinon keksinyt, vaikka joka päivä armottomasti työtä teki; — ja se merkitsee, että hänessä löytyi pyrintöä johonkin korkeampaan ja jalompaan! Vaan miksikäs minä sitte naida tahdoin? Vaan minusta vähät, siitä sittemmin… Ja siitäkös sitte kysymys on! — Tätiensä lapsia hän opetteli ja ompeli paitoja, vaan lopulta ei ainoastaan sitä tehnyt, vaan lattioitakin pesi, hän, tuo heikkorintainen. He häntä, suoraan sanoen, pieksivät ja soimasivat joka leipäpalasta. Ja päättivät sillä, että aikoivat myödä hänen. Hyi! Minä jätän mainitsemattakin sellaisen häpeän. Sittemmin kertoi hän minulle tarkkaan kaikki. Tätä kaikkea piti silmällä kokonaisen vuoden ajan naapuri, muudan rihkamakauppias, joka ei kuitenkaan ollut vaan pelkkä rihkamakauppias, sillä hänellä oli kaksi hedelmämyömälää. Hän oli jo kaksi vaimoa menettänyt ja etsi kolmatta, ja siinäpä hän tämän hoksasikin: "hän on, näet, hiljainen, on kasvanut köyhyydessä, ja minähän nainkin vaan orpojani varten". Hänellä oli todellakin lapsia. Kosi, alkoi hieroa sopimusta tätien kanssa, sitä paitse oli hän viidenkymmenen vanha. Tyttö kauhistui. Ja siihen aikaan juuri hän alkoi käydä luonani saadakseen ilmoituksia "Golos"-lehteen. Vihdoin alkoi hän rukoilla tätiään, että he antaisivat hänen ajatella edes pikkaraisen aikaa vaan. Hänelle se myönnettiin, vaan enempää ei, ja nytpä alkoivat ahdistaa häntä: "Itsekään emme tiedä mitä suuhun panna ilman liikaakin suuta". Minä tiesin jo kaiken tämän, vaan sinä päivänä vasta tein päätökseni.

Iltasella tuli heille kauppias, tuoden puodistaan viidenkymmenen kopekan edestä makeisia; tyttö istui hänelle seuraa pitämässä, kun minä kutsutin hänen Lukerialla kyökistä ulos ja käskin kuiskuttamaan hänelle, että minä olin portilla ja halusin sanoa hänelle jotakin heti paikalla. Minä olin silloin itseeni hyvin tyytyväinen. Ja ylipäänsä olin koko sen päivän hirveän tyytyväinen.

Siinä portilla selitin minä Lukerian läsnä ollessa hänelle, joka jo oli hämmästynyt siitä, että olin kutsuttanut hänen ulos, selitin että pidin onnena ja kunniana… Toiseksi, ett'ei hän kummastelisi tapaani, että minä näin portilla… ja että minä olen rehellinen mies ja olen asiasta selon ottanut. Enkä minä valehdellutkaan, sanoessani olevani rehellinen mies. Vaan siitä vähät! Ja puhuinpa en ainoastaan soveliaalla tavalla, s.o. osoittaen olevani hyvin kasvatettu ihminen, vaan olipa kosimiseni omituinenkin, ja se on pääasia. Vai onko paha sitä tunnustaa? Minä olen tahtonut tuomita itseäni ja teenkin sen. Minun tulee puhua sekä vastaan että myötä, ja niin puhunkin. Perästäpäin muistelen tätä mielihyvillänikin, vaikka se on tyhmää: minä ilmaisin silloin suoraan, häpeämättä, että, ensiksikin, en ole varsin lahjakas, en varsin viisas, kentiesi, en varsin hyväluontoinenkaan, vaan helppohintainen egoisti (minä muistan tämän lausuman, minä keksin sen silloin sinne mennessäni ja olin tyytyväinen) ja että minussa ehkä on monta hyvin pahaa puolta muissa suhteissa. Kaiken tämän sanoin omituisella ylpeydellä, — tiettyhän se on kuinka semmoista sanotaan. Luonnollisesti minulla oli niin paljon ymmärrystä, että, ilmaistuani jalosti puutteeni, en jättänyt ilmaisematta ansioitanikaan: "vaan sen sijaan, muka, on minulla sitä ja sitä ja sitä". Minä näin, että hän vielä pelkäsi hirveästi, mutta minä en lieventänyt mitäkään, vaan vieläpä, sen nähdessäni, varta vasten lisäsin kovuutta: sanoin suoraan, ett'ei hänen tarvitse nälkää nähdä, vaan mitä pukuihin, teaatteriin ja tanssijaisiin tuli, — niin siitä ei puhettakaan; kentiesi vast'edes, kun olisin tarkoitukseni saavuttanut. Tämä ankara puheen tapa kasvoi yhä kasvamistaan. Minä lisäsin, ja myöskin aivan kuin sivumennen, että jos olin ryhtynyt tällaiseen toimeen, s.o. lainakassan pitäjäksi, niin oli minulla vaan muudan tarkoitus, oli muka muudan sellainen seikka… Vaan minulla oli oikeuskin niin puhua, sillä minulla oli todellakin muudan sellainen tarkoitus ja sellainen seikka. Odottakaahan, hyvät herrat, minä olen koko ikäni vihannut tällaisia kassoja, vaan vaikka todella on naurettavaa puhua itsekseen salaperäisesti, niin sittenkin olen tahtonut "kostaa yhteiskunnalle". Se on totta, totta, totta! Senpä tähden hänen sukkeluutensa sinä aamuna siitä, että minä muka "kostan", oli häijysti sanottu minua vastaan. S.o. näettekö, jos olisin sanonut hänelle suoraan: "Niin kylläkin, minä kostan yhteiskunnalle", niin olisi hän purskahtanut nauruun, kuin eräänä aamuna, ja silloin se olisi todellakin ollut naurettavaa. Vaan saattoipas syrjäisillä viittauksilla ja lausumalla salaperäisiä sanoja, kiihottaa hänen mielikuvitustansa. Sitä paitse en enää pelännyt mitäkään: tiesinhän minä, että tuo lihava kauppias oli hänelle joka tapauksessa inhoittavampi minua ja että minä, portilla seisoessani, olin hänelle kuin pelastuksen enkeli. Sen minä kyllä ymmärsin. Oi, konnuudet ihminen ymmärtää erinomaisen hyvin! Mutta olikos se sitte konnuutta? Kuinka siinä on ihmistä tuomittava? Enkös minä sitte häntä jo silloin rakastanut?

Odottakaahan: tietysti minä en silloin maininnut hänelle hyvänteosta puolta sanaakaan; päin vastoin, aivan päin vastoin: "kiitollisuuden velassa olen, muka, minä ettekä te?" Sen minä lausuin suorin sanoinkin, en malttanut olla sanomatta, ja se näytti, kentiesi, typerältä, sillä huomasin hänen kasvoissansa pikaisen rypyn. Mutta kokonaisuudessa oli voitto kuitenkin minun puolellani. Odottakaahan: jos kerran muistelen kaikkea tätä törkyä, niin mainitsen viimeisenkin sikamaisuuden: minä seisoin siinä ja päässäni liikkui ajatus: sinä olet pitkä, muhkea mies, hyvin kasvatettu ja — ja, vihdoin, kerskaamatta puhuen, et ole ollenkaan ruma. Semmoista silloin ymmärrykseni soitteli. Tietysti hän minulle siinä portilla sanoi: otan. Vaan… vaan minun täytyy lisätä: hän ajatteli siinä kauvan, ennenkuin sen sanoi. Niin mietti, niin mietti, että minä jo olin kysyä: "no, kuinkas?" — enkä malttanutkaan, vaan niin komeasti kysäsin: "no kuinkas sitä?"

— Odottakaa, minä mietin, vastasi hän.

Ja niin vakavat olivat hänen somat kasvonsa, niin, että — mitä kaikkia niissä olisinkaan jo silloin voinut nähdä! Vaan minäpä pahastuin: "vai", ajattelin mini, "horjuu hän minun ja tuon kauppiaan välillä?" Oi, silloin minä en vielä käsittänyt! En mitään, en mitään minä silloin vielä käsittänyt! Tähän päivään saakka en ole mitään käsittänyt! Minä muistan, että Lukeria juoksi minun jälkeeni, kun jo olin mennyt pois, seisautti minut tiellä ja sanoi kiireissään: "Jumala palkitsee teitä, herra, että otatte meidän kauniin neitimme, vaan älkää hänelle siitä mitään puhuko, hän on niin ylpeä".

Ylpeä! Minä, näet, itsekin rakastan hieman ylpeitä. Ylpeät ovat erittäinkin kauniita, kun… no kun ei enää epäile vallastaan heidän yli, eikö niin? Oi kelvotointa, kömpelöä ihmistä! Oi kuinka minä olin tyytyväinen! Tiedättekö, että hän, kun hän siinä portilla seisoi miettien, antaisiko minulle myöntävän vastauksen, vai ei, ja minä ihmettelin, tiedättekö, että hän silloin saattoi ajatella näin: "Jos kerta onnettomuus on tullakseen kumpaisellakin taholla, niin eikö ole parempi suoraan valita pahempi, s.o, tuo lihava kauppias; lyököönpähän, muka, pikemmin humalainen minut kuoliaaksi!" Vai, kuinka luulette, saattoihan hän niin ajatella?