Ja nytkään en ymmärrä mitäkään! Minä sanoin vast'ikään, että hän saattoi niin ajatella: valitako kahdesta onnettomuudesta pahempi, s.o. kauppias. Vaan kumpi oli hänelle silloin pahempi? Kauppiasko vai Goetheä siteeraava lainanantaja? Se on vielä kysymys! Mikä kysymys? Sitäkään et ymmärrä: vastaus makaa pöydällä ja sinä sanot: kysymys! Vaan minusta vähät! Minusta ei ole puhettakaan. Ja, parhaaksi, mitä minä nyt siitä — minustako puhe on vai ei? Sitäpä en osaa ollenkaan ratkaista. Parempi olisi panna maata. Päätäni kovin kivistää…
III.
Kunnollisin ihminen vaan itsekään en usko.
Minä en nukkunut. Ja vieläkös sitä, kun päässä sellainen valtimus sykkii. Tahdon muistella tätä kaikkea lokaa. Oi, sitä lokaa! Oi, mistä lo'asta minä silloin hänen vedin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se, antaa arvo teolleni!… Minua miellytti myös monta seikkaa, esimerkiksi se, että minä olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Tämä minua viehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.
Minä tahdoin, esimerkiksi, viettää häät à l'anglaise, s.o. aivan kahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen oli Lukeria, ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi Moskovaan (sinne minulla oli parahaksi asiaa) johonkin hotelliin kahdeksi viikoksi asumaan. Vaan hän vastusti sitä, ei suostunut ja minun täytyi mennä tätien luo kunnioitustani osoittamaan aivan kuin olisin heiltä saanut hänen. Minä myönnyin ja osoitin tädeille asianomaista kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille luontokappaleille kullekin sata ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti kuitenkaan hänelle mitään sanomatta, etten pahoittaisi häntä näiden halpojen asioiden kautta. Tädit kävivät oitis pehmeiksi, kuin silkki. Riideltiinpä myötäjäisistäkin: hänellä ei ollut niin mitään, vaan eipä hän mitään tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin vakuuttaa häntä, että ilman mitään ei käynyt laatuun ja kapiot tein minä, sillä kukapa hänellä olisi muutoin mitään tehnyt? Vaan minusta vähät. Kuitenkin ehdin minä silloin lausua muutamia mielipiteitäni, että hän ainakin ne tietäisi. Ehkäpä liiaksikin kiirehdin. Pääasia on, että hän alusta alkaen osoitti rakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltasin, kun tulin, otti hän minua ihastuneena vastaan, kertoi minulle jokeltaen, (niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, nuoruudestaan, kodistaan, isästään ja äidistään. Vaan minä valoin koko tuon hurmoksen kerrassaan kylmällä vedellä. Ja tämä minun mielipiteeni olikin. Ihastuksiin vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla, tietysti… mutta kuitenkin huomasi hän pian, että oli ero välillämme ja että minä olin — arvoitus. Ja sitäpä minä pääasiallisesti tahdoinkin! Ehkäpä vaan arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin! Ensiksi, ankaruus, — ankaruuden muodossa toin hänen taloonikin. Sanalla sanoen, silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen, suunnittelinkin koko systeemiin. Ja ilman mitäkään väkinäisyyttä valui se itsestään esiin. Eikä muutoin ollakaan saattanut, minun täytyi tehdä tämä systeemi vastustamattomasta syystä, vaan mitäs minä, todella, herjaankaan itseäni! Systeemi oli oikea. Vaan ei, kuulkaahan, jos kerran ihmistä tuomitsee, niin tuomittakoon, asiaa tuntien… Kuulkaahan:
Kuinkas sitä alkaisin, sillä se on hyvin vaikeaa. Kuu alkaa puolustaida, niin se se vaikeaa onkin. Näettekös: nuoriso halveksii esimerkiksi rahaa, — vaan minä ylistin oitis rahoja; annoin arvoa rahoille. Ja niin ylistelin, että hän alkoi yhä enemmän olla vaiti. Siristi vaan suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti. Näettekös: nuoriso on jalomielinen, se hyvä nuoriso, näet, se on jalomielinen! ja kiivas, mutta suvaitsevaisuutta siinä löytyy vähän; niin pian kuin jokin vaan ei ole niin, niin on ylenkatse valmis. Ja minä taas tavoittelin suuruutta, tahdoin istuttaa suuruutta suorastaan sydämmeen, istuttaa sitä sydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Minä otan kehnon esimerkin: kuinka minä, esimerkiksi, olisin selittänyt lainakassani sellaiselle luonteelle? Tietysti en minä sitä ottanut suorastaan puheeksi, sillä muutoin olisi näyttänyt, että minä pyysin anteeksi lainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni, ylpeästi, puhelin melkein vaitiolemalla. Ja minä olen mestari vaitiolemalla puhumaan, minä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa itsekseni näytellyt vaitiolemalla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi, olenhan minäkin ollut onnetoin! Minä olen ollut kaikkien hylkäämä ja unhottama, eikä kukaan, ei kukaan sitä tiedä! Ja yht'äkkiä on tuo kuusitoista vuotias haalinut kokoon minusta kaikellaisia yksityis-asioita kelvottomilta ihmisiltä ja luulee tietävänsä kaikki, vaikka kaikkein salaisin, kuitenkin, on jäänyt tämän miehen sydämmen sopukkaan! Vaan minä vaan olin vaiti, ja varsinkin, varsinkin hänen kansansa olin vaiti, ihan eiliseen päivään asti, — vaan miksikä olin vaiti? Ylpeydestä vaan. Minä tahdoin, että hän itse saisi tietää, ilman minutta, vaan ei enää kelvottomien ihmisten kertomuksista, mutta että itse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin! Ottaessani hänen talooni, tahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Minä tahdoin, että hän seisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta — ja minä ansaitsin sitä. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut joko kaikkia tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, ett'en tahtonut puolta onnea, vaan kaikkia — sen tähden juuri olinkin pakotettu silloin siten toimimaan: "että, näet, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!" Sillä, myöntäkäähän itse, että jos itse olisin ruvennut hänelle selittämään ja kuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan — niin olisi se ollut sama, kuin jos olisin almua pyytänyt… Vaan mitäpäs… vaan mitäpäs minä siitä puhun!
Tuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Minä ilmoitin hänelle silloin suoraan ja säälimättä (ja minä panen painon siihen, että tein sen säälimättä) parilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on oiva asia, vaan ett'ei se maksa niin niitäkään. Ja miksikä ei maksa? Siksi, että sen helpolla saapi, ilman elämän kokemusta; kaikki tämä on, niin sanoakseni, "olemisen ensimmäisiä tuntemia", vaan katsotaanpas heitä työssä! Olla jalomielinen on aina helppo asia, jopa elämänsäkin uhrata — ja sekin on helppoa, sillä siinä veri kiehuu ja voimia on ylenmäärin, kauneutta hirveästi mieli tekee! Eikäpä, vaan ottakaapa sitte jalomielinen urostyö, hyvin vaikea, hiljainen, huomaamatoin, loistotoin, herjattu, semmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde pisaraakaan, — jossa te, loistava mies, olette konnana kaikkien silmissä, vaikka olette rehellisin ihminen mailmassa, — niin koettakaapa silloin siihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla! Ja minä, minä en ole koko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä toimessa taistellut… Alussa riiteli hän hirveästi vastaan, vaan sitte alkoi olla vaiti, jopa ihan kokonaan, silmiänsä vaan kovin siristi kuunnellessaan, suuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja… ja paitse sitä huomasin minä yhtäkkiä tuon epäluottoisan, äänettömän, pahan hymyn. Ja tämä hymy huulilla astui hän talooni. Totta on sekin, ettei hänellä ollut enää minne mennä…
IV.
Yhä vain tuumia ja tuumia.
Kuka meistä silloin ensin alkoi?