Ja Petrow katosi, emmekä me oikeastaan koskaan puhuneet muuten kuin tähän tapaan.

Minä aloin kysellä hänestä muilta. Kun M. sai tietää tästä tuttavuudestani, varoitti hän minua. Hän sanoi, että moni vanki oli häntä kauhistuttanut, mutta ei kuitenkaan kukaan, ei edes Gasinkaan, siinä määrin kuin Petrow.

— Hän on lujamielisin, pelottomin vanki, sanoi M. — Hän on valmis vaikka mihin; eikä häntä voi estää mikään, jos hän vaan saa jotakin päähänsä. Hän voisi murhata teidät aivan ilman mitään syytä, eikä hän sitä tehdessään edes silmiänsäkään räpäyttäisi. Minä luulen, ettei hän ole oikein täysijärkinen.

Tämä arvostelu oli mielestäni hyvin merkillinen. Mutta M. ei voinut tyydyttävästi selittää, kuinka hän oli tullut semmoisiin johtopäätöksiin. Ja olipa omituista: vaikka minä seurustelin Petrowin kanssa monta vuotta ollen hänen parissaan melkein joka päivä ja vaikka hän osoitti minua kohtaan aina suosiota, johon minä en kuitenkaan tietänyt mitään syytä, sekä käyttäytyi vankilassa koko tämän ajan kuluessa siivosti eikä tehnyt mitään tuhotöitä, tulin minä kuitenkin hänen kanssaan seurustellessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että M. oli oikeassa ja että Petrow saattoi todellakin olla lujaluontoinen, peloton ja hillitsemätön ihminen. Minkä tähden hän näytti minusta semmoiselta, sitä en voinut oikein käsittää.

Tämä Petrow oli sama mies, joka rangaistavaksi kutsuttuna tahtoi murhata majuuriamme; mutta majuuri lähti kuitenkin paikalta vähää ennen rangaistuksen toimeen panoa ja pelastui siten "ihmeen kautta", kuten vangit sanoivat. Petrowin vielä vapaana ollessa tapahtui, että översti löi häntä harjoituksessa. Arvattavasti oli häntä ennenkin lyöty, mutta sillä kertaa ei hän malttanut mieltänsä, vaan pisti kaikkien nähden överstin kuoliaaksi. Minä en kuitenkaan tunne täydellisesti hänen edellisiä vaiheitaan; hän ei koskaan puhunut minulle niistä. Tietysti olivat nämä kohtaukset ainoastaan harvinaisia mielen puuskauksia: sillä hän oli todellakin siivo ja hiljainen. Hänessä piili tosin voimakkaita, tulisia himoja, mutta hiilien päällä oli aina tuhkaa, jonka peitossa ne salaa kytivät. Minä en huomannut hänessä koskaan taipumusta kerskailemiseen, enkä minkäänlaista kunnian himoa, kuten muissa vangeissa. Hän riiteli harvoin, eikä hän ollut kenenkään kanssa ystävyydessä (paitsi ehkä joskus Sirotkinin kanssa). Kerran näin minä kuitenkin hänen suuttuvan ankarasti. Hänelle ei annettu jotain esinettä ja siitä otti hän loukkaantuakseen. Hänen riitaveljenään oli eräs väkevä, suurikasvuinen, riitaisa ja uskalias vanki, nimeltä Wasili Antonow, siviiliosastosta. He olivat jo kauan riidelleet ja minä arvelin, että asia päättyy ehkä pieneen käsikähäkkään, sillä joskus, vaikka tosin harvoin, meni Petrowkin niin kauas riidellessään. Mutta tällä kertaa oli tapahtua enemmänkin. Petrow vaaleni äkkiä, hänen huulensa vapisivat, kävivät sinisiksi ja hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi paikaltaan ja ollen avojaloin (kesällä oli hän usein avojaloin) astui hän verkalleen, kuulumattomin askelin Antonowin luo. Silloin vaikenivat kaikki, niin että kärpäsen lennon olisi voinut kuulla. Kaikki odottivat. Antonow syöksähti häntä vastaan… Minä en voinut sietää enempää ja läksin pois kasarmista. Luulinpa, etten kerkiäisi oikein pihallekaan, kun jo saisin kuulla hätähuutoja. Mutta jupakka päättyi nytkin aivan toisin. Antonow viskasi hyvissä ajoin Petrowille riidanalaisen esineen (asia koski jotain vanhaa rääsyä). Parin minutin kuluttua haukkui tietysti Antonow Petrowia ikäänkuin kunniansa puhdistamiseksi, näyttääkseen muka, ettei hän niin kovin pelkuri ollutkaan. Mutta haukkumisesta ei Petrow pitänyt väliä; hän oli asian voittanut ja korjasi tyytyväisenä riidan alaiset rääsyt taiteensa. Neljännestunnin kuluttua kuljeskeli hän vankilassa toimettomana, niinkuin ennenkin, ikäänkuin kuulustellen, missä hauskimpia juttuja kerrottiin. Häntä huvittivat kaikenlaiset asiat, mutta sittenkin näytti hän jokseenkin välinpitämättömältä. Häntä olisi voinut verrata rotevaan työmieheen, joka työtä vailla rupeaa joutessaan leikkimään pienten lasten kanssa. Enkä minä käsittänyt, minkä tähden hän pysyi vankilassa, eikä karannut sieltä tiehensä? Olisipa hän senkin tehnyt, jos vaan olisi kovin haluttanut. Sellaiset miehet kuin Petrow tottelevat järkeänsä ainoastaan niinkauan kuin he eivät jotain halua. Mutta silloinpa ei heitä voikaan mikään hillitä. Ja minä olen vakuutettu, että hän olisi voinut karata, olisi voinut pettää vartijat ja istua viikon kuluttua leivättä jossain metsässä tai rannan kaislistossa. Mutta arvattavasti semmoinen ajatus ei ollut vielä pälkähtänyt hänen päähänsä. Tarkkaa miettimistä ja tervettä järkeä en minä hänessä koskaan huomannut. Tälläisillä ihmisillä onkin vaan yksi ajatus, joka heitä koko elämän ajan ohjailee sinne ja tänne; niinpä he häilyvätkin alinomaa, kunnes vihdoin löytävät mielensä mukaisen tehtävän; silloin on heille henkikin vähäarvoinen. Minä ihmettelin joskus, kuinka semmoinen mies, joka pienestä kurituksesta oli murhannut päällikkönsä, antoi vastustelematta rangaista itseään vankilassa. Häntä lyötiinkin joskus salakuljetuksesta; sillä niinkuin muutkin työttömät vangit, kuljetti hänkin tänne viinaa. Mutta hän taipui rangaistavaksi ikäänkuin vapaehtoisesti, ikäänkuin olisi käsittänyt, että rangaistus annettiin syystä; muussa tapauksessa ei hän olisi taipunut, vaikka olisi tapettu. Ihmettelin minä myöskin sitä, että hän näennäisestä ystävyydestään huolimatta varasteli minulta. Hän varasti esim. raamattuni, jonka hänen piti viedä jostain paikasta toiseen. Kuljettavana oli vaan muutama askel, mutta matkalla ennätti hän löytää ostajan, jolle möi raamatun ja hankki rahoilla viinaa. Varmaankin halusi hän kovasti viinaa, ja mitä hän kerran halusi, sitä oli kaiken mokomin saatavakin. Semmoinen ihminen voipi murhata lähimäisensä parinkymmenen kopeikan tähden saadakseen korttelin viinaa, vaikka toisinaan ei pidä väliä suurista rikkauksistakaan. Hän ilmoitti minulle itse varastaneensa raamattuni ja sen teki hän aivan rauhallisesti, välinpitämättömästi niinkuin olisi puhunut jostain aivan tavallisesta asiasta. Minä koettelin torua häntä aika lailla, sillä olihan minun vaikea luopua raamatusta. Hän kuunteli tyvenesti ja myönsi, että raamattu on hyvin hyödyllinen kirja, olipa pahoillaankin siitä, ettei minulla sitä enää ollut, mutta varkauttaan ei hän kuitenkaan katunut; hänen katseensa oli niin tyyni ja vakava, että minä pidin parhaana lakata häntä moittimasta. Sanoistani ei hän ottanut närkästyäkseen, sillä hän arveli luultavasti, että pitihän minun häntä vaikka mieleni hyvitykseksi hiukan nuhdella; toden teolla piti hän moitteitani joutavina juttuina, joista aika ihmisen tuskin sopi puhuakaan. Minusta näyttikin, siltä kuin olisi hän pitänyt minua pienenä lapsena, jolla ei ollut käsitystä yksinkertaisimmistakaan asioista. Jos minä esim. rupesin hänen kanssaan puhumaan jostakin muusta kuin kirjoista ja tieteistä, niin vastasi hän minulle tosin, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta ja hyvin lyhyesti. Usein mietin itsekseni, minkä tähden hän uteli minulta kirjallisia asioita? Tapahtui, että joskus näistä asioista puhellessa minä katsoin häneen syrjästä, nähdäkseni, eikö hän nauranut minulle? Mutta hän ei nauranut; kuunteli vaan vakavasti ja jokseenkin, ei kuitenkaan kovin tarkkaavasti. Kysymyksensä teki hän selvään ja tarkoilleen, mutta ei osoittanut mitään erityistä kummastusta vastauksieni johdosta… Minusta hän nähtävästi ajatteli, ettei kanssani saattanut keskustella niinkuin muiden ihmisten kanssa, etten minä ymmärtänyt mitään muuta kuin kirjallisia asioita, joten minua muista asioista puhumalla ei kannattanut vaivatakaan.

Minä olen vakuutettu, että hän piti minusta ja se seikka hämmästytti minua suuresti. Katsoiko hän minua alaikäiseksi, kehittymättömäksi lapseksi, tunsiko hän minua kohtaan semmoista myötätuntoisuutta, jota kaikki lujaluontoiset tuntevat heikompiansa kohtaan, sitä en tiedä… Ja vaikka hän varastelikin minulta, olen kuitenkin vakuutettu, että hän varastellessaankin sääli minua. "Oi, voi!" ajatteli hän varmaankin omaisuuttani näpistellessään, "mikähän lienee miehiäänkin, kun ei omastansakaan suuresti välitä!" Mutta senpä tähden hän minua rakastikin. Kerran sanoi hän minulle ikäänkuin vahingossa, että minä olin "liian hyväsydäminen ihminen" ja "niin suora, niin suora, että on oikein sääli." "Mutta älkää pahastuko siitä, Aleksanteri Petrowitsh", lisäsi hän hetkisen kuluttua; "sen minä sanoin teille sydämestäni."

Tällaisille ihmisille tapahtuu joskus elämässä, että heidän luonteensa kuohahtaa esille jossain äkkiarvaamattomassa työssä ja sillä tavoin joutuvat he kerrassaan oikean toimintansa pyörteeseen. Heistä ei ole alkuunpanijoiksi eikä johtajiksi; vaan alettua työtä ovat he ensimäisinä valmiit täyttämään. He alkavat yksinkertaisesti, ilman melua, vaan sen sijaan ovat arvelematta valmiina kukistamaan tiellä olevia esteitä, ja muut seuraavat sokeasti heidän jälkiään, seuraavat niin pitkälle kuin on mahdollista. Minä en usko, että Petrow saa oikean lopun; hän on heittävä henkensä yhtäkkiä, ja jos hän lienee vielä elossa, merkitsee se, ettei hänen aikansa ole vielä tullut. Kukapa muuten tietää? Ehkä hän vielä saavuttaakin harmaat hapset ja kuolee rauhallisesti vanhuudesta väsyneenä, häilyttyään koko elämänsä sinne tänne ilman mitään tarkoitusta. Mutta minusta näyttää kuitenkin, että M. oli oikeassa, kun hän sanoi, että Petrow oli vankilamme lujaluontoisin asukas.

VIII.

Lujaluontoisia ihmisiä. — Lukaa.

Lujaluontoisista ihmisistä on vaikea puhua; vankilassa, samoin kuin muuallakin, oli heitä hyvin vähän. Muutamat olivat jo ulkomuodoltaan hirveän näköisiä, ja kun ajatteli, mitä heistä kerrottiin, niin oikeinpa täytyi väistyä heidän edestään. Joku epämääräinen tunne pakoitti minua alussa karttamaan semmoisia ihmisiä. Sittemmin muuttui mieleni hirveimpienkin murhamiesten suhteen. Toiset taas eivät olleet murhamiehiäkään ja kuitenkin näyttivät hirveämmiltä kuin jotkut monen murhan tekijät. Muutamat rikokset olivat sitä laatua, että niistä oli vaikea saada minkäänlaista käsitystä; niin olivat ne kummallisia. Niinpä tapahtuu alhaisen kansamme keskuudessa murhia aivan omituisista syistä. Sangen usein näkee esim. seuraavan murhaajatyypin: Mies elää hiljaan ja rauhallisesti. Hänen kohtalonsa on katkera, mutta hän kärsii. Ajatelkaamme, että hän on talonpoika, maaorja, porvari tai sotamies. Äkkiä kadottaa hän malttinsa; hän ei voi enää kärsiä, vaan pistää kuoliaaksi vihamiehensä ja sortajansa. Nytpä tuleekin näkyviin omituinen ilmiö. Ensin murhasi tuo mies sortajansa, vihollisensa, ja sen rikoksen syitä voidaan ymmärtää; mutta sitten murhaa hän ketä hyvänsä, kuka vaan eteen sattuu, murhaa huvin vuoksi, loukkaavasta sanasta, katseesta tai muuten vaan, saadakseen toisen tieltänsä raivatuksi. Hän on aivan kuin päihtyneenä, houreissaan. Hypättyään kerran määrätyn rajan yli, rupee hän huvitteleimaan sillä, ettei pidä enää mitään pyhänä; hän tahtoo ikäänkuin kerrassaan riistää itsensä kaikista rajoituksista ja nauttia hillitsemättä vapaudestaan, nauttia sydämensä ahdistuksesta, jota mokomat työt eivät voi olla hänessä vaikuttamatta. Sen ohessa tietää hän, että kauhea rangaistus häntä odottaa. Semmoinen pahantekijä on verrattava ihmiseen, joka luiskahtaa korkeasta tornista alas syvyyteen ja haluaa syöstä kerrassaan pää edellä tantereeseen, jotta elämän lanka samassa katkeaisi. Siihen tilaan voivat joutua peräti hiljaiset ihmiset. Joku heistä ylpeileekin töistään. Mitä vähäpätöisempi hän sitä ennen oli, sitä enemmin haluaa hän nyt ylvästellä, rehennellä. Hän oikein nauttii muissa herättämästään kauhusta ja kammosta. Hän antautuu jonkunlaisen epätoivon valtaan ja tämmöinen "epätoivoinen" haluaa saada mitä pikemmin rangaistuksensa; sillä mokoma epätoivo rupee vihdoin hänestä itsestäänkin tuntumaan raskaalta. Omituista on kuitenkin, että tämmöinen mielen tila kestää ainoastaan rangaistuspaikalle saakka, jossa se äkkiä muuttuu, ikäänkuin ennakolta määrättävien sääntöjen mukaan. Silloin pahantekijä oitis masentuu, pehmiää. Rangaistuslavalla hän voivottelee ja pyytää kansalta anteeksi. Vankilaan tultuaan on hän ihmeellisen alakuloinen ja hiljainen, niin että on mahdotonta luulla häntä siksi, joka on murhannut useampia ihmisiä.