— No mitenkäs sitte majuurin kävi? kysyi unohdettu Kobilin.
Sitäpä Lukaa odottikin. Yhtähyvin ei hän ruvennut oitis jatkamaan kertomustaan, ikäänkuin ei olisi ollut huomaavinaankaan Kobilinin kysymystä. Tyynesti laittoi hän neulansa kuntoon, vetäsi jalkansa veltosti koukkuun ja alkoi vasta sitten:
— Minä sain vähävenäläiset yllytetyiksi ja majuuri kutsuttiin paikalle. Mutta olinpa jo aamusta pyytänyt eräältä naapurilta veitsen, joka minulla nyt oli piilossa hätätilaa varten. Majuuri vimmastui. Hän ajoi vankilaan. No, sanoin minä, elkää peljätkö, miehet! Mutta vähävenäläisillä oli sydän kurkussa; he oikein vapisivat. Majuuri ryntäsi sisään, humalassa. "Kuka täällä! Mitä täällä! Minä olen tsaari, minä olen jumalakin!"
Kun hän sanoi: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin", silloin astuin minä esille, ja veitsi oli minulla hihassa, jatkoi Lukaa.
— Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoin minä ja samalla tulin yhä likemmä; eihän se voi olla mahdollista, teidän korkea-arvoisuutenne, että te olette tsaari ja jumalakin.
— Sinäkös se oletkin, sinäkös se oletkin? huusi majuuri; — kapinoitsija!
— Ei, sanoin minä (ja tulin yhä likemmä), ei teidän korkea-arvoisuutenne; kuten itse tiedätte, on Jumalamme kaikkivaltias, joka paikassa läsnäolevainen ja ainoa, sanoin minä. Ja tsaarimme on myöskin yksi, kaikkien meidän hallitsijamme, Jumalan asettama. Hän on, sanoin, yksinvaltias. Mutta te, sanoin, te olette vaan majuuri, meidän esimiehemme tsaarin armosta, sanoin, ja omasta ansiostamme.
— Kuin-kuin-kuin-kuin! änkytti majuuri eikä voinut sanoa sen enempää.
Kovin oli ihmeissään.
— Kas näin, sanoin minä ja samassa ryntäsin häntä vastaan sekä työnsin veitsen suoraan hänen vatsaansa. Se sattui oikeaan paikkaan. Majuuri kaatui ja ainoastaan jalat vielä vähän heilahtivat. Minä viskasin veitsen kädestäni.
— Nostakaa nyt hänet! sanoin minä vähävenäläisille.