— Sitä parempi. Kertokaa.
— No, ehkäpä tuon kerron. Kuunnelkaa sitten…
Nyt kuulin minä murhajutun, joka ei ollut juuri hullunkurinen, vaan sen sijaan hyvin omituinen.
"Asia oli näin", alkoi Baklushin. "Kun saavuin R:iin, näin minä, että kaupunki oli komea ja suuri — ainoastaan saksalaisia oli liian paljon. Minä tietysti olin nuori mies, olin esimiesteni suosiossa, kävelin lakki kallellaan ja aika kului hupaisesti. Saksalaisnaisille iskin joskus silmää, ja yksi heistä, Loviisa nimeltään, sai minut itseensä mieltymään. He molemmat, Loviisa sekä hänen tätinsä, olivat pyykinpesijöitä. Täti oli vanha, äkäpussi semmoinen, mutta elanto oli hänellä varakkaanpuoleista. Minä alottelin ensin akkunan ohi kulkiessani, mutta sitten rupesin varsinaisesti rakastamaan. Loviisa puhui venäjääkin hyvin, hiukan sorauttamalla, ja oli semmoinen kaunotar, ettei mihin panna. Minä alussa hänelle puhuin sitä ja tätä, vaan hän sanoi minulle: 'ei, sitä en voi, Sasha, tahdon säilyttää viattomuuteni, ollakseni sinulle oivallisena vaimona', ja hän vaan nauroi heleällä äänellään. Niinpä ryhdyinkin minä naimapuuhiin. Ja miks'en olisikaan mennyt hänen kanssaan naimisiin? Jo oli aikomukseni mennä överstiluutnantin luo lupaa pyytämään… Mutta kuinkas kävikään! Loviisa kerran ei tullutkaan yhtymäpaikallemme, ei tullut toisella, eikä kolmannellakaan kertaa… Minä lähetin hänelle kirjeen, mutta siihen ei tullut vastausta. Mitäs tämä on, ajattelin minä. Jos hän tahtoisi tehdä minusta pilaa, niin voisihan hän kuitenkin vastata kirjeeseeni ja tulla myöskin yhtymäpaikalle. Mutta nyt ei hän tahtonut tehdä pilaakaan, vaan kerrassaan katkaisi kaiken yhteyden. Syy on varmaankin tädissä, arvelin minä. Hänen luokseen en tohtinut kuitenkaan mennä; sillä vaikka ämmällä olikin tieto asiasta, koettelimme me kuitenkin vältellä hänen silmiään. Minä olin kuin pyörryksissä, kirjoitin viimeisen kirjeen ja sanoin: jollet tule, niin tulen minä itse tätisi luo. Siitä säikähtyi Loviisa ja tuli. Itkusilmin sanoi hän, että eräs heidän kaukainen sukulaisensa, nimeltä Schulz, ammatiltaan kelloseppä, rikas ja vanhanpuoleinen mies, oli ilmoittanut haluavansa mennä hänen kanssaan naimisiin — että muka tekisi hänet onnelliseksi, ja ettei itsensäkään tarvitsisi olla naimattomana; hän oli jo kauan rakastanut Loviisaa, jo kauan aikonut ilmaista rakkauttaan. 'Katsos nyt Sasha, hän on rikas ja siinäpä onkin minun onneni; ethän sinä tahtone riistää sitä minulta?' Minä näin, että tyttö itki ja syleili minua… Oh, arvelin itsekseni, onhan hän oikeassa! Eihän sotamiehestä ole juuri naimaan, vaikkapa hän olisikin aliupseeri! Ja niin sanoinkin minä hänelle: hyvästi sitten Loviisa, jää Herran halttuun; en tahdo sinulta onneasi riistää… Onko sulhosi pulska mies? — Ei, vastasi hän, onpahan jo vanhanpuoleinen, pitkänenäinen … ja tyttö itsekin rupesi nauramaan. Minä läksin hänen luotaan. Mitäpäs siitä; ei ollut onnekseni! arvelin itsekseni. Seuraavana aamuna menin tuon kellosepän puodin edustalle, sillä Loviisa oli ilmoittanut minulle kadun. Katsoin akkunaan: siinä istuikin saksalainen, kelloa korjaili; ijältään oli hän noin neljänkymmenen viiden paikoilla, könkönenäinen, silmät selkiselällään, hännystakki hartioilla ja pystykaulus kaulassa, kovin oli juhlallisen näköinen. Minä sylkäsin. Olisipa tehnyt mieleni särkeä hänen akkunansa siinä paikassa … mutta sitten ajattelin: mitäpä apua siitä olisi; olkoon niinkuin on! Tulin hämärissä kasarmiin, viskausin lavitsalle ja, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, siinä puhkesin minä itkuun…
"Kului siitä päivä, kului toinen, jopa kolmaskin. Loviisaa en nähnyt. Mutta kuulin kuitenkin eräältä kummilta (se oli niinikään vanha pyykinpesijä, jonka luona Loviisa joskus kävi), että saksalainen oli saanut vihiä rakkaudestamme ja päättänyt sen vuoksi kosia mitä pikemmin. Muutoin olisi hän vielä pari vuotta viivytellyt. Loviisan oli hän muka pakoittanut valalla lupaamaan olla minusta mitään tietämättä; kuulin hänen myöskin pitävän Loviisaa ja tämän tätiä epätiedossa, koska muka itsekään ei ollut asiaa aivan varmaan päättänyt. Sitten sain vielä tietää, että saksalainen oli huomiseksi, s.o. sunnuntaipäiväksi kutsunut heidät luokseen kahville yhdessä erään kolmannenkin sukulaisen, vanhan ukon kanssa, joka ennen oli ollut kauppiaana, vaan eleli nyt peräti köyhänä jossain kellarikerroksessa. Kuultuani, että ensi sunnuntaina ehkä koko asia päätetään, jouduin minä vihan vimmaan, niin etten voinut itseäni hillitä. Koko sinä päivänä en ajatellutkaan muuta kuin sitä asiaa, ja tuon saksalaisen olisin minä syömällä syönyt.
"Sunnuntaiaamuna en tiennyt vielä mitään, vaan jumalanpalveluksen jälkeen pistin sinellin päälleni ja läksin saksalaisen luo. Minä aioin tavata heidät kaikki. Mutta minkä tähden olin oikeastaan lähtenyt ja mitä aioin perillä sanoa, sitä en itsekään tiennyt. Pistin kuitenkin revolverin taskuuni, jos sitä ehkä tulisi tarvis. Tämä revolverini oli huononpäiväinen, varustettuna vanhanaikaisella lukolla; poikana ollessani olin minä sillä ampunut. Tuskinpa voi sitä enää käyttääkään. Yhtä hyvin latasin minä sen kuulalla; ajattelin, että jos he rupeavat ylvästelemään ja ajamaan minua pois, niin otan minä revolverin esille ja säikäytän heidät. Minä tulin. Verstaassa ei ollut ketään; kaikki istuivat takahuoneessa. Paitsi heitä ei ollut sisällä yhtään henkeä. Palkollisia olikin talossa ainoastaan yksi saksalainen piika. Minä astuin puotihuoneeseen: sinne vievä huononpuoleinen ovi oli haassa. Sydämeni löi, minä seisahduin ja kuuntelin; he puhelivat keskenään saksaa. Silloin survasin minä jalallani ovea, joka samassa aukeni. Näin, että pöytä oli katettu. Siinä oli suuri kahvikannu, ja kahvi kiehui väkiviinan avulla. Vehnäskorppuja oli myöskin ja tarjottimelle oli asetettu viinakarahvi, silliä, makkaraa sekä pullo viiniä. Loviisa ja täti olivat molemmat juhlapuvuissa ja istuivat sohvassa. Vastapäätä heitä istui sulhanen, kammattuna, hännystakissa ja korkeassa pystykauluksessa. Syrjempänä istui toinen saksalainen, vanha ukko, paksu, harmaahapsinen; hän ei puhunut mitään. Kun minä astuin sisään, vaaleni Loviisa. Täti hypähti pystyyn, vaan painui sitten taas istumaan; saksalainen rypisti silmäkulmiansa, oli hyvin vihaisen näköinen, nousi ylös ja sanoi:
"— Mitä te tahdotte?
"Minä jouduin hiukan hämille, mutta kovinpa minua suututtikin.
"— Mitäkö tahdon! Vieraaksesi tulin, otappas nyt vastaan ja tarjoa ryyppyä!
"Saksalainen mietti hiukan ja sanoi: Istukaas!