Hän lähti kuuntelemalta minun vastaväitteitäni.
III.
Merkillistä kyllä, Polina ei koko eilispäivänä puhunut minulle pelistä ja koetti niin paljon kuin suinkin välttää keskustelua minun kanssani. Hänen käytöksensä minua kohtaan on sama kuin ennenkin: hän kohtelee minua yhtä ynseästi, melkeinpä halveksien ja vihamielisesti. Huomaan, ettei hän koetakkaan salata vastenmielisyyttään. Toiselta puolen taas osoittaa hän peittelemättä tarvitsevansa minua johonkin tarkoitukseen ja tavallaan säilyttää minua vastaisen varalle. Mitä omituisin suhde muuten, jos otetaan lukuun hänen ylpeytensä ja kopeutensa, jolla hän jokaista kohtelee. Hän tietää esim., että minä rakastan häntä mielettömästi, salliipa minun puhuakin tästä. Voisiko hän osottaakaan halveksimistaan selvemmin minulle, kuin antamalla minun esteettömästi puhua rakkaudestani?
"Niin vähän minä välitän sinusta, että on aivan yhdentekevää, mitä sinä puhut ja mitä sinä tunnet minua kohtaan" — näin hän ajattelee, mikäli käytöksestään käy päättäminen. Ennen hän usein puhui minulle omista asioistaan, vaikka ei niistäkään täysin avomielisesti. Ja sellaisella tavalla, että siitäkin voin nähdä hänen ylenkatseensa. Hän tietää esim. minun tuntevan erään seikan hänen elämässään, erään surun, joka raskaasti painaa häntä. Hän puhuu usein itsekin tästä surustaan minun kanssani, kun tarvitsee minua jotain asiaa toimittamaan tai muuta sellaista. Mutta koskaan ei hän sano mulle muuta kuin välttämättömimmän, vaikka näkee, että kärsin ja kiusaannun hänen tähtensä, että hänen surunsa koskevat minua yhtä paljon kuin omanikin, ja että hän nostaisi raskaan taakan sydämeltäni olemalla edes hiukan avomielisempi, ystävällisempi ja luottavampi. Sitäpaitsi ovat hänen minulle antamansa tehtävät usein senlaisia, että jos hän vähän enemmän luottaisi minuun, voisin toimittaa ne paljon täsmällisemmin ja huolellisemmin. Nämät tehtävät ovat näet usein vaikeita ja tukalia, oikeinpa vaarallisiakin joskus. Ja hän näkee, kuinka paljon saan hänen tähtensä huolehtia ja surra, ainakin kolme kertaa enemmän kuin hän itse, ja sentäänkin minun tunteeni ovat hänelle kokonaan arvottomat…
Jo kolme viikkoa sitten tiesin hänen aikovan koettaa onneansa pelissä. Jo silloin oli hän viittaillut sinnepäin, että minun pitäisi pelata hänen puolestaan, koska hänen itsensä ei sovi näyttäytyä pelipöydässä. Äänestään päättäen pakotti häntä tähän joku vakava huoli, eikä vaan alhainen voitonhimo. Mihin hän näitä rahoja tarvitsisi? Tässä täytyy piillä jokin määrätty tarkoitus, erityisiä asianhaaroja, jotka ehkä joskus tulen tietämäänkin. Voisinhan minä, koska hän niin mistään välittämättä pitää minua orjanaan, myöskin puolestani kohdella häntä säälimättä, kursailematta käydä asiaan ja kysyä, mitä nämät hänen salaiset tarkoituksensa ovat. Kun olen vaan hänen orjansa ja siis aivan mitätön olento, tuskinpa hän loukkaantuisikaan minun uteliaisuudestani. Mutta mitä tämä kysymys hyödyttäisi, kun hän ei vastaa minun kysymyksiini, harvoin edes kuulee niitä. Meidän välinen suhteemme on tosiaankin sangen omituista laatua…
Eilen puhuivat meikäläiset paljon eräästä sähkösanomasta, joka neljä päivää sitten on lähetetty Pietariin, mutta johon vieläkään ei ole saapunut vastausta. Kenraali on hyvin levoton ja huolestunut. Se on varmaan jotain isoäitiä koskevaa. Ranskalainenkin näyttää olevan asiasta innostunut. Eilen iltapäivällä oli heillä pitkä ja vakava keskustelu. Tämä ranskalainen kohtelee meitä niin pöyhkeästi ja ylhäisesti, että häneen sopii mainiosti sananlasku: "Päästä vaan pöytääsi, heti jalat pöydälle". Polinallekin on hän epäkohtelias, jopa karkeakin, vaikka hän yhä edelleenkin ottaa osaa yhteisiin käynteihin pelisaleissa, ratsastuksiin ja retkeilyihin. Minä olen jo kauvan tuntenut erään suhteen, joka on kenraalin ja ranskalaisen välillä. He ovat yhdessä suunnitelleet tehtaan perustamista Venäjälle, joka tehdas on sitten joutunut häviölle, tai ehkei sitä ole ollutkaan muualla kuin heidän aivoissaan. Sen lisäksi olen sattumalta tullut erään perhesalaisuuden perille: ranskalainen oli viime vuonna päästänyt kenraalin pälkähästä 30,000 frankilla, jotka tarkastuksessa puuttuivat eräästä kruunun kassasta. Kenraali parka on vieläkin hänelle suuressa velassa. Lisäksi tulee sitten neiti Blanche, joka — olen siitä vakuutettu — näyttelee pääosaa koko jutussa.
Kuka on tämä neiti Blanche? Täällä pidetään häntä sangen ylhäisenä ranskattarena. Hän kuuluu omistavan suunnattomat rikkaudet. Sitäpaitsi pitäisi hänen olla sukua — vaikkakin kaukaista — markiisillemme, ehkä serkku kolmannessa tai neljännessä polvessa. Ennen Pariisiin lähtöäni oli markiisin ja neiti Blanchen välinen suhde paljon kohteliaampi ja ystävällisempi, nyt näyttää heidän tuttavuutensa ja sukulaisuutensa side olevan vähän karkeampaa ja samalla lujempaa laatua. Ehkä pitävät meitä jo niin rappiolle joutuneina ettei maksa vaivaa kainostella meidän tähtemme. Huomasin äskettäin ihmeekseni mr. Astleyn katselevan neiti Blanchea ja hänen äitiään omituisesti, aivankuin olisi tuntenut heidät jo ennemmin. Ranskalainenkin näyttää olevan mr. Astleyn vanha tuttu. Muuten käyttäytyvät he tätä hiljaista englantilaista kohtaan jotenkin huolimattomasti ja välinpitämättömästi, markiisi tuskin häntä tervehtiikään ja neiti Blanche ei ole näkevinään. Mutta eilen kun markiisi sattumalta tuli maininneeksi mr. Astleyn verrattomat rikkaudet, katsahti neiti Blanche nopeasti ylös ja silmät suurina tarkasteli englantilaista. Tämän huomasi kenraali-raukkakin. Voin ymmärtää, kuinka levottomaksi hän tuli, ja kuinka tärkeä olisi hänelle nyt sähkösanoma, joka toisi tiedon isoäidin kuolemasta.
Kun huomasin Polinan selvään karttavan minua, rupesin minäkin kylmän ja välinpitämättömän näköiseksi. "Hänen se vihdoinkin on otettava ensimäinen askel", ajattelin minä. Sentähden olenkin eilen ja tänään kohdellut hyvin huomaavaisesti neiti Blanchea. Kenraali-parka näkyy todellakin olevan turmion oma. Kun 55 vuoden ikäisenä rakastuu, vieläpä niin intohimoisesti, on se ehdottomasti ihmisen onnettomuus. Kuinka voisi leskimies, jolla on lapsia, ja jonka omaisuus on mennyttä kalua, ääretön velkataakka lisäksi hartioillaan, sitoa itsensä tähän naiseen? Neiti Blanche on kaunotar, sitä en voi kieltää, mutta hän herättää samalla kammoa. Minä ainakin olen pelännyt sellaisia naisia. Hän näyttää olevan 25 vuotias, pitkä, leveät, täyteläiset olkapäät, kaula uhkea ja komea vartalo. Ihonsa on oliivinvärinen, tukkansa musta kuin kiinalainen tushi ja niin tuuhea että sitä riittäisi kahdellekin. Hänen mustien intohimoisten silmäinsä valkuaiset vivahtavat keltaseen, hampaat ovat valkoset ja huulet voidellut. Hänen pukunsa tuoksuu aina vahvasti myskiltä, on tuhlaavaisen komea ja aistikas. Äänensä on vähän käheä altto. Usein hän nauraa ja näyttelee komeaa hammasriviään. Tavallisesti hän istuu äänetönnä, sinkauttelee vaan julkeita silmäyksiä, varsinkin Polinan tai Marja Filippovnan läsnäollessa. Viimeksi mainittu taitaa muuten lähimmässä tulevaisuudessa lähteä kotiin Venäjälle, kuten olen kuullut. Minusta tuntuu neiti Blanche aivan sivistymättömältä, älyäkin häneltä kenties puuttuu, sentähden hän onkin niin epäluuloinen, kavala ja viekas. Luulenpa hänen kokeneen jo yhtä ja toista elämässään, ja jos saan ajatukseni suoraan sanoa, epäilen, tokko markiisi on ollenkaan hänen sukulaisensa, yhtävähän kuin "rouva kreivitärkään" on hänen äitinsä. Tiedän kumminkin hänellä Berliinissä, jossa tulimme hänet tuntemaan, olleen muutamia hienoja tuttavia. Mitä markiisiin tulee, näyttää minusta sangen epäilyttävältä, onko hän ollenkaan markiisi, vaikka hän kyllä Moskovassa samoin kuin Saksassakin on esiintynyt ylhäisissä seurapiireissä. Mitä osaa hän näyttelee Ranskassa, en tiedä, sanovat hänellä siellä olevan "linnan".
Oletin kyllä kaksiviikkoisen poissaoloni aikana tapahtuvan yhtä ja toista, mutta onko jo ratkaiseva sana sanottu kenraalin ja neiti Blanchen välillä, siitä en ole vielä päässyt selville. Asian lopullinen ratkaisu riippuu tietysti siitä, minkälaisiksi kenraalin raha-asiat muodostuvat. Jos esim. jonakuna päivänä tulisi tieto, että isoäiti ei olekaan kuollut, katoaisi neiti Blanche aivan varmaan meidän näköpiiristämme. — Kylläpäs olen ruvennut juoruamaan! Oikein naurattaa. Oi, kuinka kaikki täällä minua inhottaa! Millä ilolla lähtisinkään täältä ja heittäisin kaikki sikseen! Mutta voisinko elää Polinasta erotettuna? Minun täytyy käydä alituisesti ympäri häntä vakoilemassa. Minä vihaan tätä vakoilemista, mutta mihinkäpä minä muuhunkaan osaan ryhtyä! Eilen ja tänään on minusta ollut sangen hauskaa katsella mr. Astleyta. Ihan varmaan on Polina pannut hänen päänsä pyörälle. Huvittavaa todellakin on nähdä tällaisen ujon ja lauhkean miehen katsetta, silloin kun hän ei kykene sanoin ilmaisemaan tunteitaan. Usein kävelyillämme tapaamme mr. Astleyn. Hän nostaa hattuaan, menee ohi ja olisi tietysti äärettömän halukas liittymään seuraamme. Mutta jos häntä siihen kehoitetaan, kieltäytyy hän muitta mutkitta. Kaikkialla, pelisaleissa, konserteissa, suihkulähteellä tapaa hänet aina meidän läheisyydessämme, jos olemme puistossa, metsässä tai Schlangenbergillä tarvitsee katsahtaa ympärillemme, varmasti näemme lähimmällä käytävällä tai lähimmän pensaan takana vilauksen mr. Astleysta. Tänä aamuna kun tapasimme toisemme, vaihdoimme pari sanaa. Hänen puhelussaan on hyvin tuntuva yhtenäisyyden puute. Olimme tuskin tervehtineet toisiamme, kun hän heti alkoi:
"Ah, neiti Blanche…! Minä olen nähnyt paljon sellaisia naisia kuin neiti Blanche!"