Polina Aleksandrovnan antamasta summasta en tahtonut nyt panna peliin 100 guldenia enempää. Ajatus, että tekisin ensimäisen kokeeni toisen rahoilla, vähän häiritsi minua. Ahdistuksen tunne, josta koitin vapautua, painoi minua. Minusta yhä tuntui ikäänkuin hävittäisin oman onneni pelatessani Polinalle enkä itselleni. Eikö ihminen voi astua pelipöydän ääreen tulematta heti taikauskoiseksi? Minä otin 5 fredrichsd'oria, panin ne parilliselle luvulle. Pyörä kiepahti ja pysähtyi 13:lle — olin menettänyt. Vastenmielisesti, jollain tavoin vaan tehdäkseni lopun asiasta ja sitten lähteäkseni tieheni, panin vielä kerran 5 fredrichsd'oria punaselle. Punanen voitti, minä jätin voiton ja panoksen paikoilleen. Toisen kerran voitti punanen. Yritin kolmannen kerran punasella — se voitti taas. Otin 40 fredrichsd'oriani ja panin yhden kullekin 12:lle keskiselle numerolle, ymmärtämättä ensinkään, mitä tästä seuraisi. Sain enemmän kuin kolmenkertaisesti takaisin; 10:stä fredrichsd'oristani oli tullut 80. Kerran valtasi minut eriskummallinen, melkein sietämätön tunne ja päätin jo lähteä matkoihini. Tunnustan, että olisin pelannut kerrassaan toisella tavalla, jos olisin sen tehnyt omaan laskuuni. Vielä kerran panin 80 parilliselle. Pyörä pysähtyi 4:lle. Kassasta maksettiin mulle taas 80 fredrichsd'oria. Tungin rahat taskuuni ja poistuin etsimään Polina Aleksandrovnaa.
Seurueemme oli lähtenyt puistoon kävelemään, ja vasta illallisella tapasin Polinan. Ranskalaista ei tällä kertaa ollut saapuvilla, eikä kenraalin tarvinnut nyt hillitä itseänsä. Hän sanoi vielä kerran täytyvänsä muistuttaa minua siitä, ettei hän tahtonut nähdä minua pelaamassa. Hänelle olisi muka hyvin kiusallista, jos liian paljon menettäisin pelissä. "Mutta jos liian paljon voittaisitte", lisäsi hän merkitsevästi, "olisi sekin harmillista. Minulla ei tosin ole mitään oikeutta vaatia teiltä tiliä töistänne, mutta myöntänette itsekin…"
Tavallisuuden mukaan keskeytti hän lauseensa. Minä vastasin, että minulla oli vaan mitätön summa käytettävänäni, enkä siis voinut menettääkään paljoa, jos peliin ne panisinkin.
Huoneeseeni mennessäni sattui mulle sopiva tilaisuus jättää Polinalle voittonsa. Samalla selitin, etten enään aikonut pelata hänelle.
"Miksi ette", kysyi hän ihmeissään.
"Siksi, että tahdon pelata itselleni", vastasin minä. "Minua häiritsisi vaan, jos pelaisin teille samalla."
"Te olette siis yhä edelleen siinä uskossa, että ruletti on teidän ainoa toivonne, teidän pelastuksenne", sanoi hän pilkallisesti.
Vastasin hänelle hyvin totisena, että niin todellakin oli asian laita. Minun uskoni onnettaren suosioon on ehkä naurettavaa, mutta pyytäisin häntä kuitenkin jättämään minut rauhaan tästä asiasta.
Polina Aleksandrovna tahtoi välttämättä jakaa päivän voiton minun kanssani ja pyyteli minua edelleenkin pysymään hänen pelikumppaninaan. Minä hylkäsin jyrkästi hänen ehdotuksensa ja selitin lopuksi, etten enään tahtonut pelata hänen laskuunsa, koska pelkäsin toisella kerralla menettäväni.
"Ja kuitenkin on ruletti minun viimeinen toivoni, niin typerältä kuin se kuuluukin", sanoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. "Siis teidän täytyy mistä hinnasta tahansa edelleenkin pelata minulle. Itsellenne saatte tietysti puolet voitosta. Ja päätetty siis, te teette niin."