"Te tiedätte itse, kuka hän on. Asiat ovat ennallaan: neiti Blanchesta tulee kenraalitar, luonnollisesti vaan siinä tapauksessa, että huhu isoäidin kuolemasta on toteennäytetty. Sillä neiti Blanche, hänen äitinsä ja herra markiisi, hänen serkkunsa, tietävät sangen hyvin, että me olemme perikadon partaalla."

"Kenraali on siis todellakin lopullisesti rakastunut häneen?"

"Eihän se kuulu tähän asiaan. Kuulkaa, mitä sanon: te otatte nämät 700 guldenia ja menette pelisaliin — voittakaa niillä minulle niin paljon kuin suinkin, sillä rahoja minun täytyy saada vaikka mistä."

Tämän sanottuaan huusi Polina Nadjenkaa ja lähti toisten luo paviljonkiin. Minä käännyin ensimäistä syrjäpolkua vasemmalle ja antauduin ajatusteni valtaan. Olin kovin hämmästynyt siitä, että hän käski minua pelaamaan. Paljonhan minulla oli mietittävää. Yhtäkkiä kumminkin löysin itseni ajattelemasta suhdettani Polinaan. Minun täytyi myöntää, että oloni tuntui nyt paljon raskaammalta kuin äsken matkalla ollessani. Olihan minulla silloinkin kauhea ikävä ja tuska sydämessä ja unessakin näin hänet usein. Kerran — se sattui Sveitsissä — olin nukkunut junassa ja lienen unissani ääneen huutanut hänen nimeään, koska toiset matkustajat alkoivat nauraa ja kun heräsin siihen, katsoivat kaikki minuun… Vielä kerran kysyin itseltäni: rakastanko häntä. Enkä vieläkään voinut tähän vastata, tai paremmin sanoen minä vastasin tähän sadannen kerran — minä vihasin häntä. Niin minä vihasin häntä! Oli hetkiä — varsinkin silloin kun hän oli hillittömästi pilkannut minua — jolloin olisin antanut puolet elämästäni saadakseni kuristaa hänet. Minä olisin voinut hitaasti, tuuma tuumalta, mielihyvällä painaa tikarin hänen rintaansa. Mutta yhtä suurella nautinnolla olisin syöksynyt Schlangenbergin huipulta rotkoon, kun hän vaan olisi sanallakaan viitannut. Tiesin sen. Olipa miten tahansa, mutta nyt tämä on ratkaistava. Hän käsittää sen ja ajatus siitä, että minä selvästi näen, kuinka saavuttamattoman korkeammalla minua hän on, tuottaa hänelle erityistä huvia. Mitä varten hän muuten, hän joka on niin varovainen ja itseensä sulkeutunut muiden seurassa ollessaan, olisi minua kohtaan niin avomielinen ja luottavainen. Luulenpa hänen tähän asti katselleen minua kuten muinoin hallitsijatar orjaansa, jonka nähden hän riisuutui, koska ei pitänyt orjaa ihmisenä.

Mutta kuitenkin olin saanut häneltä tehtäväkseni mistä hinnasta hyvänsä voittaa pelissä hänelle. Ei ollut mulla aikaa ajatella, miksi ja mihin minun voittoani tarvittaisiin, ja mitä uusia tuumia oli syntynyt Polinan alituisesti mietiskelevässä päässä. Sitäpaitsi oli poissaollessani nähtävästi tapahtunut yhtä ja toista minulle tietämätöntä. Tästä kaikesta täytyi saada selko, tai arvata se niin pian kuin mahdollista. Mutta nyt ei ollut mulla siihen aikaa: minun täytyi rientää ruletin ääreen.

II.

Tunnustan, että Polinan antama tehtävä ei ensinkään ollut mieleeni. Olin kyllä päättänyt joskus koetella pelissä onneani, mutta ei minua haluttanut toisille pelata. Olin jotenkin hämilläni ja tulin pelisaliin kovin huonotuulisena. Siellä sisällä oli ensihetkestä alkaen kaikki hyvin vastenmielistä minulle. En voi kärsiä sitä lakeijamaista liehakoimista, jota kaiken maailman sanomalehdet, ja erittäinkin venäläiset, osoittavat toitottaessaan pitkin kesää vaan kahta asiaa: ensiksikin ulkomaan kylpypaikkojen pelihuoneitten komeutta, loistoa ja suurenmoisuutta ja toiseksi sitä ääretöntä kullan paljoutta, joka on kasattu pelipöydille. Eikä herrat kirjoittajat saa edes maksua tästä palveluksestaan. Ihan puhtaasta omanvoitonpyytämättömyydestä he näin kirjoittelevat kummastuttaakseen vaan lukijoitaan. Minä en ole koskaan huomannut loistoa näissä kurjissa saleissa enkä kultakasojakaan pöydillä, joitakuita rippeitä vaan. Silloin tällöin sukeltaa esiin joku eriskummallinen ilmiö, englantilainen tai aasialainen, tänä vuonna turkkilainen, joka kerralla voittaa tai menettää suurehkon summan. Tavallisten pelaajain joukko tyytyy vähiin panoksiin, pikku rahoihin, ja pöydillä näkee säännöllisesti vähän kultaa. Ensi kerran eläissäni aijoin ottaa peliin osaa. Jäin vähäksi aikaa odottelemaan. Pelipöydät olivatkin sitäpaitsi tungokseen asti täynnä väkeä. Jos olisin ollut yksin salissa, olisin lähtenyt tieheni pelaamatta. Täytyy tunnustaakseni, että sydämeni sykki rajusti ja kylmäverisyyttä ei minussa ollut hitustakaan. Tiesin ihan varmaan ja olin itsekseni päättänyt, että jotain tärkeätä täytyy tapahtua, ennenkuin jätän Roulettenburgin. Ei ollut epäilemistäkään — täällä minun kohtaloni ratkaistaisiin. Se oli tapahtuva, sen täytyi. Kuinka naurettavalta tuntuneekin minun suuri uskoni pelin merkitykseen, on minusta kuitenkin vielä naurettavampaa luulo, että peliin luottaminen on hullua ja järjetöntä. Minkätähden olisi rahan ansaitseminen pelissä alhaisempaa kuin kaupassakaan? Totta kyllä, että pelaajista vaan yksi ainoa sadasta voittaa, mutta mitä se minua liikuttaa, kunhan tämä ainoa vaan olisin minä.

Joka tapauksessa aijoin vaan alussa olla katsojana, tänään en ryhtyisi peliin. Jos tänä iltana jotain tapahtuisikin, ei se kumminkaan olisi niin tärkeätä. Näin olin itsekseni päättänyt. Sitäpaitsi täytyi minun ensin tutustuakin peliin. Sillä huolimatta tuhansista kuvauksista, joita ennen olin siitä suurella innostuksella lukenut ja kuullut, en itse asiassa ymmärtänyt siitä mitään, ennenkuin omin silmin olin nähnyt pelattavan. Ensimäinen vaikutus, jonka pelisalista sain, oli sangen inhottava. Voitonhimo ja levottomuus oli luettavana kymmenien jopa satojenkin pöytää ympäröivien pelaajien kasvoilla. En kuitenkaan voi huomata mitään sopimatonta siinä, että ihmiset toivovat voittavansa niin paljon ja niin pian kuin suinkin. Eräälle varakkaalle, hyvinvoivalle siveyssaarnaajalle vastattiin kerran: "Pieniähän ne pelipanokset vaan ovat". Tämä vastasi: "Sitä pahempi, pienihän se on voittokin sitten". Minusta tämä oli jotenkin typerää. Pieni voitto ja suuri voitto — yhdentekevää. Kaikki on suhteellista. Mikä Rotschildille on pientä, on minulle kenties hyvinkin suurta. Ja itse voittamisen tapaan, sen siveelliseen luonteeseen nähden pyydän huomauttaa, että kaikki liikeyritykset — näyttäköötpä kuinka kunniallisilta tahansa, itse asiassa tarkoittavat vaan lähimäisen nylkemistä, voittoa hänen kustannuksellaan. Onko tällainen voittaminen siveellistä vai ei, se on toinen asia, enkä sitä aijo nyt käydä ratkaisemaan. Minun oma kiihkeä voitonhimoni sai joka tapauksessa sen aikaan, että pelin "likaisuus" ei minua ollenkaan arveluttanut saliin astuessani. Minua hyvinkin huvitti nähdä ihmisten täällä kohtelevan toisiaan niin kursailematta ja avomielisesti. Miksi pitäisi heidänkin viekastella toisilleen? Vastenmielistä oli sentään nähdä sitä kunnioitusta, melkeinpä hartautta, jolla nämä tyhjäntoimittajat ympäröivät pöytää ja seurasivat peliä. On kahta lajia peliä: plebeijistä, alhaison peliä, jossa voitto on pääasia, ja gentlemannille sopivaa peliä. Säädylliset henkilöt eivät ota osaa muuhun kuin tähän viimeksi mainittuun. Tätä erotusta noudatetaan hyvin tarkkaan, mutta kuinka vähäpätöinen se itse asiassa onkaan! Gentlemanni voi esim. panna peliin 5 tai 10 louisd'oria, harvoin enemmän, mahdollisesti ehkä tuhat frankia, jos hän on hyvin rikas, mutta hän tekee sen vaan huvin vuoksi, hän tahtoo vaan nähdä voiton ja tappion vaihtelua. Voitto itse on hänelle yhdentekevä. Jos hän voittaa, nauraa hän koko asialle tai tekee pienen huomautuksen jollekulle ympärillä seisovalle. Kenties hän asettaa uuden panoksen ja vielä uuden, mutta vaan pelkästä uteliaisuudesta, tutkiakseen ja laskeakseen onnen vaihtelua eikä ollenkaan halpamaisesta voitonhimosta. Kaikkia näitä pelipöytiä, pelattakoonpa niissä sitten rulettia tai "trente et quarantea", hän ei saa pitää muuna kuin hauskana ajankuluna. Hänellä ei ole aavistustakaan niistä säännöistä ja juonista, joille pelipankki perustuu. Hänen täytyy, säilyttääkseen arvonsa gentlemannina, pitää tätä kultakolikoitten tähden vapisevaa joukkiota yhtä ylhäisinä ja rikkaina, yhtäläisinä "gentlemanneina" kuin hän itsekin on. Tietämättömyys kaikesta todellisesta, lapsellinen ja pintapuolinen peliyleisön arvosteleminen ovat oikean ylimyksen tuntomerkit. Näin useat kerrat ylhäisten äitien työntävän esiin viattomia, kauniita tyttäriään, 15-16 vuotiaita, ja antavan heidän koettaa onneaan parilla kultarahalla. Ja voittivatpa nämät sitten tai menettivät, nauroivat he aina yhtä herttaisesti ja poistuivat sitten sangen tyytyväisinä. Kenraalimmekin astui majesteetillisin askelin erään pöydän viereen. Joku pelihuoneen palvelijoista kiiruhti heti asettamaan hänelle tuolin, mutta hän ei ollut tätä huomaavinaan. Huolimattomasti veti hän esiin kukkaronsa, otti sieltä 300 frankia kullassa, asetti panoksen mustalle ja voitti. Hän jätti voittonsa siihen ja voitti toisen kerran. Vielä kerran hän yritti mustalla ja menetti 1,200 frankia. Hymyillen lähti hän pöydän luota. Hän oli kestänyt koetuksen, vaikka olenkin varma siitä, että sydämensä kirveli, ja että hän vaivoin voi salata levottomuuttaan pannessaan 300 frankiansa peliin. Eräs ranskalainen vasemmalla puolellani teki tehtävänsä vielä paremmin. Hän oli jo voittanut 30,000 frankia, mutta menetti sitten kaikki yhdellä kertaa ja meni iloisena tiehensä näyttämättä liikutuksen merkkiäkään. Todellinen gentlemanni ei koskaan saa antaa tunteilleen valtaa, vaikka menettäisi pelissä koko omaisuutensa. Rahan täytyy olla niin paljon alempana gentlemanniarvoa, että hän sitä tuskin ollenkaan ottaa huomioonsakaan. Sanoin jo, että todellisen ylimyksen täytyy, arvostella muita, enimmäkseen alhaisoon kuuluvia pelaajia niin lapsellisen pintapuolisesti kuin suinkin, ikäänkuin jonkinlaisen viattoman katsantokannan mukaan, eikä missään tapauksessa hän saa olla näkevinään ympärillä olevaa saastaa. Yhtä ylimyksellistä on katsella tätä saastaa kauvempaa, läpi lorgnetin, jonkinlaisena pelipöytään kuuluvana hauskana lisänä. Silloin tietysti katselija itse eroaa tuosta sameasta joukosta, joka vaipuu alas katseltavaksi, objektiksi, jonka kanssa katselijalla, subjektilla ei ole mitään yhteistä. Kuitenkin on sellaisella katselemisella varmat rajansa. Jos liian paljon syventyy tarkastelemaan tätä vilinää, jos liian paljon osoittaa sille huomiota, ei sekään enään ole gentlemannin tapaista. Yleensä on vaan harvoja ilmiöitä, — olkootpa sitten mitä laatua tahansa joihin oikea gentlemanni voi kiinnittää "erityisen" tarkkaavaisuutensa. Minä itse en siis taida olla oikea gentlemanni, sillä minusta näytti kaikki pelisalissa huomiota ansaitsevalta. Mutta enhän minä ollutkaan tullut sinne havaintoja tekemään, vaan yhtyäkseni tähän alhaiseen, voitonhimoiseen joukkioon. Oman syvimmän siveellisen vakaumukseni jätän, kuten sanottu, täällä kokonaan syrjään, saanen sitten jälestäpäin sopia omantuntoni kanssa, kuten paraiten taidan. Tahdon vaan huomauttaa, että viime aikoina, sen jälkeen kun pelaamaan rupesin, on minusta tuntunut kovin vastenmieliseltä punnita töitäni ja ajatuksiani siveellisyyden vaa'alla. Toiset periaatteet ovat nyt minua vallitsemassa…

Alhaison pelaaminen tekee, totta puhuen, hyvin ikävän vaikutuksen. Väitänpä, että aivan tavallinen varkauskaan ei ole harvinaista näissä pelipöydissä. Pelinhoitajilla, jotka istuvat pöytien päissä ja tarkastavat panokset sekä maksavat voitot on siinä täysi työ. Vielä siinä pitäisi järjestystä ylläpitää! On todellakin vaikeata pitää aisoissa tätä onnenonkijain pohjasakkaa. Monta kertaa huomasin joukosta pistäytyvän käden ja korjaavan rahat, jotka joku toinen oli voittanut. Aletaan riidellä ja rähistä — näyttäköön nyt rahansa menettänyt toteen, kenen ne rahat oikeastaan olivat!

Alussa meni pääni ihan pyörälle tästä kaikesta. Mutta vähitellen rupesin tajuamaan, että panokset asetettiin määrätyille numeroille tai numerojaksoille, tai sitten parillisille ja parittomille luvuille sekä myöskin värien mukaan.