"Miksikä niin", kysyi Polina.
"Ranskalainen on kauniimpi, mutta hänellä on alhainen luonne.
Englantilainen sitävastoin on rikkauksistaan huolimatta kunnon mies."
"Taitaapa olla, mutta ranskalainen on markiisi ja älykäs mies" vastasi hän rauhallisesti.
"Olettekos siitä niin varma", tutkiskelin edelleen.
"Olen". Polinaa ei nähtävästi kysymykseni miellyttänyt. Huomasin hänen tahtovan saattaa minut vaikenemaan töykeillä vastauksillaan. Ja sen pian sanoinkin hänelle.
"Entä sitten! Minua juuri huvittaakin suututtaa teitä. Miksikäs te kyselette multa sellaisia."
"Olen mielestäni oikeutettu kysymään teiltä mitä tahansa ja olen valmis maksamaan vastauksista minkä hinnan tahansa."
"Ha, ha, ha", nauroi Polina — "aivan oikein. Tehän lupasittekin Schlangenbergillä syöksyä rotkoon, kun vaan viittaisin — rotkoon, joka luullakseni on 1,000 jalkaa syvä. Kenties kerran muistutan teitä lupauksestanne, saammepa silloin nähdä, oletteko valmis maksamaan 'minkä hinnan tahansa'. Oh, minä vihaan teitä — jo senkintähden, että olen ollut niin myöntyväinen teitä kohtaan ja vielä enemmän sentähden, että tarvitsen teitä välttämättömästi. Ja nyt säästän teitä vaan sentähden, että vielä tarvitsen teitä."
Hän nousi liikutettuna paikaltaan. Keskustelumme olivat viime aikoina aina päättyneet siten, että hän kiihoittui ja suuttui.
"Sallikaa kysyäkseni", sanoin vielä kerran kääntyen häneen, "kuka on tämä mademoiselle Blanche?"