"Tästä markiisista ja miss Polinasta te ette siis voi lausua muuta kuin arveluita."
"En, en juuri muuta mitään", vastasin.
"Jos niin on, olette tehnyt hyvin huonosti kertomalla minulle näistä ja ajattelemallakin näitä."
Huomasin, että hän ei tiennyt tästä omituisesta suhteesta tai ei tahtonut puhua siitä. Jotta en suututtaisi häntä ja edes jossain määrin saisin uteliaisuuteni tyydytetyksi, käänsin keskustelun paroonin juttuun ja siihen tavattomaan hälinään, jonka se oli nostanut kenraalin perheessä. Suureksi kummastuksekseni oli hän hyvin selvillä sen pienimmistäkin seikoista. Keneltä hän oli saanut tietoja eilisillan tapahtumistakin?
"Tiedättekös mitä", huudahdin tarkkaan katsellen mr. Astleyta, "minusta näyttää, kuin olisitte tämän kuullut, tiedättekö keltä? — Itse miss Polinalta!"
Mr. Astley katseli minua ihmetellen.
"Teillä ei ole pienintäkään oikeutta tehdä sellaisia johtopäätöksiä", sanoi hän nuhtelevasta. "Ja jos tahdotte tietää jotain erityistä kenraalia koskevista seikoista, voin kertoa teille niistä vähäsen. On kysymyksessä neiti Blanchea koskevat vanhat muistot, joita ei mielellään tahdota herättää eloon."
Vihdoinkin putosivat suomukset silmiltäni. Tähän asti en ollut selvillä tämän ranskalaisen seurueen oikeasta laadusta. He olivat osanneet niin hyvin ympäröitä itsensä jonkinlaisella salaperäisellä sädekehällä. "Kenraali parka", ajattelin mr. Astleyn jatkaessa kuivalla tavallaan kertomustaan. Minä tunsin todella sääliväni tätä heikkoa raukkaa, joka eilen oli kohdellut minua jotenkin hävyttömästi.
Mr. Astleylta sain kuulla seuraavat huvittavat tosiasiat:
Neiti Blanche ei ollut ensi kertaa Roulettenburgissa. Jo kolme vuotta sitten oli mr. Astley kohdannut hänet täällä. Hänen nimensä ei ollut silloin neiti Blanche de Cominges eikä seurassaan ollut rouva de Comingesia, eikä markiisi Degrieria, — joka muuten mr. Astleyn arvelujen mukaan ei ollut markiisi, eikä hänen nimensäkään ollut Degrier. Neiti Blanchea kutsuttiin silloin neiti Selmaksi ja hän esiintyi täällä erään italialaisen ruhtinas Berberinin seurassa. Tämä komeili kultasormuksilla ja jalokivineuloilla, piti muhkeita ajopelejä ja antoi neiti Selman mielensä mukaan menettää "trente et quarante'ssa", kunnes hän eräänä päivänä katosi Roulettenburgista jättäen suurenpuoleiset velat jälkeensä. Neiti Selma oli lohduton, hän repi vaatteitaan ja kynsi kasvojaan ruusunpunasiksi värjätyillä kynsillään. Tällaisessa tilassa tapasi hänet hotelli-naapurinsa, eräs puolalainen kreivi (kaikki puolalaiset ovat kreivejä ulkomailla). Tämä se heti rupesi lohduttajaksi jääden sitten joksikin aikaa hänen suojelijakseen. Kreivi katosi samanlaisissa olosuhteissa kuin italialainenkin. Neiti Selma oli kuitenkin ehtinyt tyhjentää hänen taskunsa omiinsa ja voi nyt muutamaksi päiväksi sydämen pohjasta antautua pelaamaan; se oli tullut hänen intohimokseen. Hän joutui ammattipelaajaksi; mutta onni oli hänelle kovin vastainen, ja eräänä päivänä huomasi hän menettäneensä viimeisen guldeninsa, Hän katseli apua etsien ympärilleen pelihuoneessa, ja silmänsä sattuivat parooni Wurmerhelmiin, jonka hän lumoavasti hymyillen pyysi puolestaan panemaan 10 louisd'oria punaselle. Paroonittaren toimesta sai hän illalla käskyn heti paikalla poistua Roulettenburgista. Hän matkusti suoraa päätä Spaahan koittaakseen siellä onneansa. Mr. Astley oli tämän kaiken saanut kuulla eräältä ystävältään mr. Fideriltä, jonka kaleskoissa neiti Selma tuona kovan onnen iltana oli matkustanut Spaahan. Aikaa myöten tuli hän kuitenkin viisaammaksi: hän ei enään itse pelannut, vaan lainaili pelaajille. Tämä oli tietysti varmempaa ja tuottavampaa kuin pelaaminen. Kenraalia hän tarvitsi tietysti etujensa vuoksi, ehkäpä Degrieriakin. — "Ymmärtänette, ettei hän halua herättää paroonin ja paroonittaren huomiota, ennen häitä ainakaan. Ja tämän äskeisen rettelön yhteydessä mainittaisiin tietysti kenraalin nimen ohella hänenkin nimensä, koska koko Roulettenburg on tottunut näkemään hänet aina kenraalin ja miss Polinan seurassa", lisäsi mr. Astley.