"En, en ymmärrä", huudahdin minä lyöden nyrkkini pöytään voimaini takaa, niin että passaripoika pelästyneenä juoksi tiehensä. — "Sanokaa, mr. Astley, miksi ette ole sanonut sitä kenraalille ja erittäinkin miss Polinalle, joka näyttäytyy täällä kaikkialla mademoiselle Blanchen käsivarressa?"
"En ole puhunut siitä teille sentähden. Te ette kumminkaan olisi voinut tehdä asiassa yhtään mitään. Miksi sekaantua tällaisiin juttuihin? Kenraali tietää luultavasti paljon enemmän neiti de Comingesista kuin minä, ja sentään arvelematta esiintyy hänen seurassaan ja antaa miss Polinan tehdä samoin. Kenraali on mennyttä miestä. — En voi puhua teille enempää tästä, koska minä vilpittömästi pidän teistä."
"Kylliksi, nyt tiedän, että nämät asiat eivät ole outoja miss Polinallekaan. Tämä ranskalainen pakottaa miss Polinan seurustelemaan neiti Blanchen kanssa, koska hänellä on niin suuri vaikutusvalta Polinaan. Tämä koettaa vastustaa sitä, onpa ärsyttänyt minutkin parooni Wurmerhelmin kimppuun. Sitten hän taas on ranskalaisen käskystä kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt minua jättämään paroonin rauhaan. Tällaisia ne naiset ovat! Kunniansa unohtaneita orjasieluja! Olenpa varma, että Polina empimättä heittäytyy tämän konnan syliin, kunhan vaan 'baboulinka' on silmänsä ummistanut ja testamentannut hänelle muutamia tuhansia ruplia."
"Te erehdytte kenties miss Polinan suhteen", sanoi mr. Astley, "minä luulen, ettei hän yksin ranskalaisen tähden pysytteleikse täällä. Onhan hänen pienet sisaruksensakin täällä. Ja ne jäisivät varmaan oman onnensa nojaan, jos hän heidät jättäisi."
Katselin mr. Astleytä tutkivasti. Tunsin tulevani vähän hämilleni hänen vaatimattomista, hyväätarkoittavista sanoistaan. Olimme keskustelumme kestäessä poistuneet kahvilasta ja tulleet hotellimme läheisyyteen. Ajatuksiini vaipuneena kuljin englantilaisen rinnalla ja mietin, kumpi meistä oli oikeammin tuominnut Polinaa, kun äkkiarvaamatta kuulin naisen äänen hotellin rappusilta huutavan nimeäni:
"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh!"
Käännyin huutoa kohden ja huomasin kahden palvelijan kantavan nojatuolissa vanhaa naista, joka vilkkaasti huitoi minulle nenäliinallaan.
"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jumalani sitä tolvanaa", kirkui tuntematon yhä kovemmin hotellin rappusilta.
"Miksi hän minua kutsuu? Katsokaa, hän viittoo minulle."
"Niinpä näkyy viittovan", sanoi mr. Astley.