Melkein juosten lähdimme häntä kohti. Pääsimme rappujen eteen … ja hämmästyksestä seisahdin kuin kiini naulattuna "baboulinka"!
VII.
Niin, siinä istui hän ilmielävänä kantotuolissaan terassilla palvelijain ja palvelijattarien, koko hotellin palvelijakunnan ympäröimänä, jotka kaikki touhussaan häärivät hänen ympärillään ja kilpailivat korkean vieraan suosion saavuttamisesta. Että tulija oli ylhäinen henkilö, se voitiin huomata hänen matka-arkuistaan ja siitäkin, että hänellä oli omat palvelijansa. Niin, se oli hän itse, Antonida Vasiljevna Tarasevitsheva, tilanomistajatar, mahtava moskovalainen pojaritar, baboulinka, jonka tähden oli lähetetty ja saatu sähkösanomia, kuollut jo kerran ja taas toisella kertaa elävä, ja joka nyt yhtäkkiä omassa korkeassa persoonassaan ilmestyi keskellemme yhtä odottamatta kuin lumi kesällä. Huolimatta viisi vuotta halvattuna olleesta jalastaan, oli hän kuitenkin tullut, kantotuolissa tosin, mutta yhtä kiivaana ja taistelunhaluisena kuin ennenkin, kirkuen ja jaellen käskyjään rajattoman itsevaltiaana, kaikkia toruen, istuen suorana kuin kynttilä — sanalla sanoen ihan yhtäläisenä kuin olin nähnyt hänet pari kolme kertaa ennen tänä aikana, ollessani kenraalin lasten opettajana. Seisoin hänen edessään aivan ymmällä, liikahtamatta kuin patsas. Ja hän oli tuntenut minut haukansilmillään jo sadan askelen päästä ja huutanut nimeäni, jonka hän kerran ennen oli kuullut ja vieläkin vaan muisti. Ja hänet tahdottiin periä, hänet luultiin kuolleeksi ja haudatuksi, tulin heti ajatelleeksi, hän elää kauvemmin kuin me ja koko hotellin väki. Voi, jumalani, kuinka käy nyt meikäläisten, mitä onkaan kenraaliparka sanova tästä kaikesta! Baboulinka kääntää ylös alaisin koko hotellin.
"No, mitä sinä, isäseni, seisot edessäni, silmiäsi pyörittelet", kirkui isoäiti minulle. "Etkö sä ymmärrä tervehtiä, kumartaa, mitä? Olet tullut ylpeäksi, et tunne, muka. Tai ehkei hän tunnekaan minua. Kuuletko, Potapytsh", hän kääntyi vanhan, harmaapäisen palvelijan puoleen, joka oli seurannut emäntäänsä matkoilla ja nyt seisoi hänen takanaan loistavin kasvoin, puettuna hännystakkiin ja valkoseen kaulahuiviin — "ajattele, hän ei tunne minua! Haudattiin näet! Sähkösanoman toisensa perästä lähettivät: 'kuoliko vai ei kuollut!' Kaikki minä tiedän. Mutta näetkös, minä olenkin hengissä vielä."
"Minä pyydän, Antonida Vasiljevna, miksikäs minä soisin teille pahaa", vastasin iloisesti, toinnuttuani, — "minä vaan niin kovasti ihmettelen… Ja todellakin on sangen ihmeellistä, että te näin odottamatta…"
"Mikä sinusta on ihmeellistä? Istuin vaunuun ja lähdin matkalle. Mukavasti näillä rautateillä matkustaakin. Kävelemäänkös sinä aijoit, vai mihin?"
"Kävin paviljongissa."
"Täällä on kaunista", sanoi isoäiti katsellen ympärilleen, "niin lauha ilma ja rehevät puut. Tästä minä pidän! Onkos meikäläiset kotosalla? Entäs kenraali?"
"Kaikki ovat varmaankin kotona tähän aikaan päivästä."
"Teillä on kai täällä vastaanottotunnit ja sen semmoiset juhlallisuudet. Suuria herroja muka. Ajopelejä pitävät, kuulin, les seigneurs russes [venäläiset ylimykset]. Ensin tuhlataan kaikki, sitten ulkomaille! Onkos Praskovjakin [kansanomainen muoto Polinasta, joka on väännetty ranskalaisesta nimestä Pauline] täällä mukana?"