Olin kummallisessa mielentilassa. Satakin kertaa toistin itsekseni tavallista jokapäiväistä kysymystäni: "miksi minä oikeastaan laahustan pitkin maailmaa tämän kenraalin mukana, miksi en jo aikoja sitten ole lähtenyt hänen luotaan?" Katselin Polina Aleksandrovnaa. Hän ei näyttänyt huomaavankaan minua. Vihdoin raivostuin ja päätin ruveta törkeäksi.
Aloin siten, että aivan äkkiarvaamatta kovaäänisesti ja ilman aikojani sekaannuin toisten keskusteluun. Erityisesti tahdoin ärsyttää ranskalaista. Keskeytin hänet kursailematta ja kääntyen kenraalin puoleen, huomautin, että tänä kesänä on venäläisen melkein mahdoton istua minkään hotellin päivällispöytään. Kummastuneena katsahti kenraali minuun.
"Jos ihmisellä on vähänkään oman arvon tuntoa", jatkoin minä, "saa odottaa solvauksia ja hävyttömiä huomautuksia ensimäiseltä vastaantulijalta. Pariisissa, Reinin varsilla, Sveitsissä, kaikkialla vilisee puolalaisia, ja muu yleisö, erittäinkin herrat ranskalaiset, asettuvat niin silminnähtävästi heidän puolelleen, ettei teidän ole hyvä mennä sanomaan sanaakaan, jos vaan olette venäläinen."
Sanoin tämän ranskaksi. Kenraali oli ällistynyt ja nähtävästi kahden vaiheella: suuttuako minuun vaiko vaan ihmetellä omituista käytöstäni.
"Näyttääpä joku teidät jossain perinpohjin läksyttäneen", huomautti ranskalainen huolimattomasti ja halveksivasti.
"Pariisissa riitaannuin erään puolalaisen kanssa", vastasin, "ja sitten erään ranskalaisen upseerin kanssa, joka rupesi puolalaisen puolta pitämään. Mutta muut saapuvilla olevat asettuivat minun puolelleni, kun kerroin heille, että olin tahtonut sylkeä paavin lähettilään kahviin."
"Sylkeäkö", kysyi kenraali kovin hämmästyneenä. Ranskalainen näytti epäilevän.
"Ihan niin", jatkoin minä. Kun näet luulin teidän asioittenne tähden täytyväni lähteä Roomaan, menin paavin lähettilään kansliaan Pariisissa passiani tarkastuttamaan. Siellä otti minut vastaan apotti, noin 50 vuoden ikäinen, kuivan ja kylmän näköinen. Kuultuaan asiani, käski hän minua kuivasti, vaikkakin kohteliaasti odottamaan. Minulla oli jotenkin kiire, mutta istuin sentään odottamaan, otin ranskalaisen "Opinion nationale"-lehden taskustani ja aloin lukea — se oli tulvillaan herjauksia venäläisiä kohtaan. Samassa kuulin jonkun menevän hänen ylhäisyytensä luokse viereisen huoneen läpi, ja näin apottini kumartelevan menijälle. Uudistin vielä kerran pyyntöni ja entistä kuivemmin hän käski minut odottamaan. Hetken päästä tuli joku, näköjään itävaltalainen ja päästettiin viipymättä sisään. Kipinöin kiukusta. Menin apotin luo ja sanoin, että jos hänen ylhäisyytensä kerran otti vastaan, voi hän toimittaa minunkin asiani. Hämmästyneenä hän peräytyi askelen, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää, kuinka joku viheliäinen venäläinen uskalsi puhutella häntä sillä tavalla, ja tiuskasi röyhkeästi mitellen minua katseillaan: "Luuletteko hänen ylhäisyytensä teidän tähtenne keskeyttävän kahvinjuontinsa?" Silloin huusin minäkin vielä kovemmin kuin herra apotti: "Tietäkää sitten, että minä syljen teidän ylhäisyyksienne kahviin, ja jos ette heti paikalla laita kuntoon minun passiani, niin menen itse hänen luokseen". — "Mitä! Nytkö, tällä hetkellä, kun kardinaali on juuri siellä sisällä", kirkui apotti kauhusta jähmettyneenä ja asettui käsivarret levällään oven eteen ikäänkuin hän ennen tahtoisi kuollakin kuin päästäisi minut sisään. Silloin selitin minä hänelle, että olin kerettiläinen ja barbaari, ja että kaikki nämät arkkipiispat, kardinaalit ja ylhäisyydet olivat minulle yhdentekevät. Sanoin sen niin ankarana, että hän ei voinut epäillä minun toteuttavan aijettani, ja niin otti hän, luoden minuun katseen täynnä rajatonta vihaa, passini ja vei sen sisälle. Hetken päästä oli kaikki kunnossa. Kas tässä, tahdotteko nähdä paperini? — Otin passin esille ja näytin lähettilään sinetin."
"Hm, te olette siis oikeastaan…", alkoi kenraali.
"Teidät pelasti se, että sanoitte olevanne barbaari ja kerettiläinen", huomautti ranskalainen nauraen. "Se ei ollut niinkään tyhmästi tehty."