"Mutta eihän mulla ole rahojakaan", vastasin tyynesti, "ja voidakseni pelata rahasta, täytyy minulla olla sitä."
"Te saatte heti rahanne", vastasi kenraali hiukan punastuen. Hän penkoi vähän aikaa kirjotuspöytänsä laatikoita, sai sieltä muistikirjan käsiinsä ja selaili sitä vähän aikaa. Saatavakseni oli siellä merkitty 120 ruplaa.
"Kuinka nyt tämän saamme sopimaan", sanoi hän, "täytyy laskea taalereissa. No niin, tässä olisi teille aluksi 100 taaleria pyöreässä luvussa, lopun saatte kyllä sittemminkin."
Äänetönnä otin rahat.
"Minä pyydän, älkää panko pahaksenne äskeisiä sanojani, te olette niin äkkipikainen… Sanoin vaan jossain määrin varottaakseni teitä, ja siihen on minulla toki oikeus…"
Kun ennen päivällistä palasin kotiin lasten kanssa, tapasin kokonaisen ratsastusseurueen. Meikäläiset olivat muutamine tuttavineen lähteneet katsomaan eräitä lähellä olevia raunioita. Kahdet muhkeat kaleskat, korskeat hevoset! Mademoiselle Blanche toisissa Marja Filippovnan ja Polinan kanssa, ranskalainen, englantilainen ja kenraalimme ratsain. Kävelijät kääntyivät katsomaan. Seurue teki komean vaikutuksen — kunhan kenraalin kukkaro vaan kestäisi. Minä laskin hänellä olevan 7 tai 8,000 frankia. Minä olin näet tuonut 4,000, ja nähtävästi täällä olivat lainanneet lisää. Mutta se on sentään surkean vähän neiti Blanchelle.
Tämä neiti Blanche asuu äitineen samassa hotellissa kuin mekin. Jossain lähellä taitaa ranskalaisemmekin asua. Lakeijat kutsuvat häntä "herra kreiviksi" ja neiti Blanchen äitiä "rouva kreivittäreksi"; ehkä he ovatkin todella "kreivi" ja "kreivitär".
Minä tiesin, että herra kreivi ei tuntisi minua, kun tapaamme toisemme päivällispöydässä, ja kenraalikaan tuskin meitä esittelisi toisillemme. Kreivi on oleskellut Venäjällä ja tietää, mikä mitätön olento n.k. utshitel (opettaja) siellä on. Ja kumminkin kreivi tuntee minut yhtähyvin kuin minäkin hänet. Tunnustan, että ilmestyin päivällispöytään kutsumatta. Kenraali oli varmaankin unohtanut minut, muuten olisi hän lähettänyt minut hotellin ruokasaliin. Hän näytti tulevan hyvin tyytymättömäksi nähdessään minut. Hyväsydäminen Marja Filippovna osoitti minulle heti paikan pöydässä. Vieraitten joukossa olevan englantilaisen tunsin heti mr. Astleyksi, vanhaksi tuttavakseni. En siis ollutkaan tullut kovin vieraalle alueelle.
Tämän omituisen englantilaisen olin tavannut ensi kerran Preussissa rautatievaunussa, jossa satuimme istumaan vastakkain, kun matkustin meikäläisten luo. Sitten satuimme yhteen Ranskan rajalla, viimeksi tapasin hänet Sveitsissä ja nyt yhtäkkiä kohtasimme toisemme täällä Roulettenburgissa. En ole ikinä tavannut ujompaa miestä. Hän oli ujo aina saamattomuuteen asti; kenties huomasi sen itsekin, sillä hän ei ollut mikään typerä mies. Sitäpaitsi oli mr. Astley sangen lempeä ja hiljainen. Tavatessani hänet ensi kerran Preussissa jouduimme heti keskusteluun toistemme kanssa. Hän kertoi mulle käyneensä kesällä Nord-Kapilla ja että hän erittäin mielellään tahtoisi matkustaa Nishni-Novgorodin suurille markkinoille. En tiedä, kuinka hän on tutustunut kenraaliin. Hän näyttää olevan äärettömästi rakastunut Polinaan. Tämän sisääntullessa hän punastui korviaan myöten. Hän ilostui kovin saadessaan minut vieruskumppanikseen pöydässä ja näyttää pitävän minua jo vanhana ystävänään.
Ranskalainen käyttäytyi hyvin pöyhkeästi ja ylpeästi jokaista kohtaan. Mutta minä tiedän, että hän Moskovan seurapiireissä on esiintynyt klovnina ja vieraitten huviksi puhallellut saippuakelloja. Hän puhui hirveän paljon raha-asioista ja Venäjän politiikasta. Kenraali uskalsi silloin tällöin väitellä vastaan, vaikkakin sangen kohteliaasti, yksinomaan vaan säilyttääkseen arvonsa isäntänä.