"Oi, tätikulta, olkaa vakuutettu minun vilpittömistä tunteistani", huudahti kenraali. Hän oli jo jotenkuten toipunut ja koska hän mielellään esiintyi kaunopuhujana, alkoi nytkin laveasti esittää: "Me olimme niin huolissamme, niin levottomat niistä ikävistä uutisista, joita saimme teidän terveydestänne … me saimme niin toivottomia sähkösanomia, ja yhtäkkiä…"
"Jo riittää, valehtelet", keskeytti äkkiä isoäiti.
Kenraali ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan:
"Kuinka voitte uskaltaa sellaiselle matkalle, teidän ijällänne ja heikolla terveydellänne! Yllätys oli niin arvaamaton ja samalla niin … no, me koetamme kaikin tehdä teidän olonne täällä niin hupaiseksi kuin suinkin". Näitä sanoja seurasi liehakoiva, makea hymyily.
"No niin, riittää jo. Joutavia. Lörpöttelet tapasi mukaan. Kyllä minä tulen yksinänikin toimeen. Tai olkoon menneeksi, en minä pahaa muistele. Kuinka, kysyt. Aivan yksinkertaisesti: Mitä siinä on ihmettelemistä? Terve, Praskovja! Mitä kuuluu?"
"Tervetullut, isoäitiseni", vastasi Polina, mennen hänen luokseen.
"Oletteko ollut kauvankin matkalla?"
"Se nyt oli ainakin järkevä kysymys. Nämä vaan: ah ja oh! Kuulehan kuinka kävi: makasin ja makasin ja minuakos tohtoroitiin, kunnes viimein suutuin, ajoin tohtorit suohon ja tuotin Pyhän Nikolain kirkonvartijan luokseni. Hän oli yrteillä parantanut erään samaa tautia potevan akan. Paransipa minutkin. Kolmantena päivänä aloin hikoilla ja voin nousta sängystä. Kokoontuivat taas minun medisiinarini, panivat lasit nenälleen ja alkoivat houkutella: 'Jos nyt', sanoivat, 'lähdette kylpylaitokseen ulkomaille, tulette vallan terveeksi.' No, mikseikäs en lähtisi, ajattelin. Nämät taas viisaat päänsä yhteen. Alkoivat huutaa ai ja oi; minä en muka kestäisi sitä, matka olisi liian rasittava j.n.e. Mutta minä panin kapineeni kokoon — se oli viime perjantaina — otin tytön ja Potapytshin mukaani, istuin rautatievaunuun ja lähdin. Kantajia oli joka asemalla, parilla kopeekalla kantoivat he tuolini mihin halusin. Teillä on pulska asunto", sanoi hän yhtäkkiä, katsellen ympäri huonetta. "Mistä sinä olet saanut rahoja isäseni. Kaikkihan sinä jo olit pantannut. Kuinka paljon sulla on velkaa yksin tuolle ranskalaiselle? Tiedänhän minä kaikki, kaikki!"
"Mutta minua kummastuttaa, rakas täti…" alkoi kenraali hyvin hämillään, "minä en luullut tarvitsevani mitään silmälläpitoa. Muuten minun menoni eivät ensinkään ole tulojani suuremmat; me elämme sangen vaatimattomasti täällä…"
"Sinun tulosi! Kuulkaas vaan! Olethan sinä jo ryöstänyt tyhjäksi omat lapsesikin. Kyll' olet kaunis holhooja!"
"Tämän jälkeen … tällaisien sanojen perästä … minä en enään tiedä…", puhui kenraali suuttuneena.