"Minä tahdon nähdä kaikki, mitä täällä on", jatkoi isoäiti kenraaliin kääntyneenä. "Etkö voisi luovuttaa Aleksei Ivanovitshia mulle joksikin ajaksi?"
"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä, mutta minä itse … ja Polina … ja monsiur Degrier … sydämen halulla seuraisimme teitä…"
"Rouvaseni, se olisi minulle suuri ilo", sopersi Degrier liehakoivasti hymyillen.
"Ilo! Kylläpäs keksii. Olet sinä lystikäs, isäseni. — Rahoja minä en sulle anna", sanoi hän kenraalille. "Kas niin, viekää minut huoneisiini, tahdon nähdä, miltä ne näyttävät. Sitten lähdemme katselemaan teidän merkillisyyksiänne. Antakaa mennä nyt."
Isoäiti nostettiin kantotuolissaan ja vietiin rappuja alas. Melkein koko seurue meni mukana. Kenraali oli vieläkin niin huumaantunut kuin olisi saanut nuijasta otsaansa. Degrier näytti miettivän, Blanche aikoi ensin jäädä, mutta seurasikin sentään toisia. Hänen rinnallaan meni ruhtinas, ja kenraalin huoneeseen jäi vain saksalainen ja vanha rouva Cominges.
VIII.
Kun hotellin omistajat ja hovimestarit osottavat matkustajat heidän huoneisiinsa kiinnittävät he tavallisesti sangen vähän huomiota näitten yksilöllisiin toivomuksiin ja tarpeisiin, sen sijaan seuraavat he aina omia periaatteitaan, joiden mukaan matkustajia arvostelevat. Totta on kumminkin, että isoäiti lienee tehnyt tavattoman ylhäisen vaikutuksen heihin, sillä hänelle annettiin koko hotellin komein huoneusto. Siinä oli neljä loistavasti kalustettua huonetta, kylpyhuone, palvelijahuone y.m. Siinä oli todellakin kahdeksan päivää sitten asunut eräs suuriherttuatar, seikka, joka luonnollisesti heti ilmoitettiin isoäidille ja tietysti myöskin otettiin laskussa huomioon. Isoäiti kannatti itsensä jokaisen neljän huoneen läpi, jotka ankarasti tutkittiin ja tarkastettiin. Hovimestari, vanhahko harmaapää mies seurasi mukana. Isoäidistä, joka ei ikinä eläissään ollut ruhtinattarena, teki hän pitemmittä mutkitta "madame la generale, princesse de Tarassevitshevan" [rouva kenraalitar, ruhtinatar T.], ja näillä arvonimillä hän merkittiin hotellin päiväkirjaankin. Hänen voimakas, vallanhimoinen olentonsa, terävä komentoäänensä ja teeskentelemättömyytensä olivat nähtävästi lumonneet kaikki nämät lakeijasielut. Hän ei voinut olla muu kuin jonkun moskovalaisen ruhtinaskunnan rajattoman itsevaltias hallitsijatar. Kummalliset, joitakin pikkuseikkoja kalustossa koskevat kysymykset, joita hän lyhyellä tuimalla tavallaan teki hovimestarille, olivat omansa panemaan tämän pään ihan pyörälle. Kun isoäiti puhui hyvin huonosti ranskaa, sain minä tulkita niin hyvin kuin taisin. Hovimestari-parka ehätti aina kohteliaasti hymyillen vastaamaan kysymyksiin niin täydellisesti kuin suinkin, mutta harvoin hänen onnistui tyydyttää isoäitiä. Tämän kysymykset olivat todellakin hyvin merkillisiä. Niinpä hän esim. pysähtyi erään taulun eteen, joka nähtävästi kuvasi jotain myyttiolentoa. Se näytti olevan huono jäljennös jostain tunnetusta maalauksesta.
"Kenen valokuva?"
Hovimestari selitti sen luultavasti olevan jonkun kreivittären.
"Kuinka, etkö tiedä? Täällä asut etkä tiedä. — Minkästähden se katsoo kieroon?"