"Mutta miksikä, rakas täti", esteli kenraali, — "mitä hän siellä tekee? Se ei todellakaan käy päinsä. Tuskin Potapytshiakaan lasketaan pelisaliin."
"Tyhmyyksiä! Vaikka hän kuuluukin palvelusväkeen, ei häntä sentähden tarvitse halveksia. Hän on ihminen, hänkin, ja tahtoo nähdä vähän maailmaa. Kuka sitä hänelle näyttää, ellen minä. Yksinään ei hän uskaltaisi pistää nokkaansakaan ovesta ulos."
"Mutta … tätikulta…"
"Sinua hävettää, vai mitä, minun puolestani. Jää kotiin sitten, ei sua kaivata. Kas vaan kenraalia. Olenhan minäkin kenraalitar. Mitäs te oikeastaan minun kintereilläni laahustatte, koko joukko? Me tulemme sangen hyvin toimeen kahden Aleksei Ivanovitshin kanssa."
Kaikki tahtoivat kuitenkin seurata isoäitiä, erittäinkin Degrier koetti mitä herttaisimmin vakuuttaa olevansa erittäin huvitettu isoäidin seurasta.
Lähdettiin siis.
"Hän on todellakin tullut uudestaan lapseksi", kuiskasi Degrier kenraalille. "Jos hän saisi mennä yksin, voisi hän tehdä mitä tyhmyyksiä tahansa…"
Enempää en voinut kuulla, mutta näin hänen elkeistään, että hänellä oli jotain erityistä mielessä. Hän oli kenties uudestaan ruvennut toivomaan.
Hotelli, jossa asuimme, oli noin 500 askeleen päässä kylpypaviljongista. Tie sinne meni kastanjakujaa myöten suurelle, aukealle paikalle, jonka takana oli pelipankki. Kenraali oli jonkun verran rauhottunut, kun näki, että seurueemme, vaikka näyttikin omituiselta, teki kuitenkin säädyllisen jopa arvokkaankin vaikutuksen vastaantulijoihin. Halvattu ihminen kantotuolissa ei ole ensinkään harvinainen ilmiö kylpypaikoissa. Kenraali olikin vähemmän pelännyt matkaa kuin itse pelisalia: mitä oli sairaalla vanhuksella, joka tuskin voi itseään liikuttaa, tekemistä ruletin ääressä?… Polina ja neiti Blanche kulkivat kumpikin puolellaan heilahtelevaa kantotuolia. Neiti Blanche näytti iloiselta, hymyili isoäidille tuon tuostakin ja käyttäytyi koko ajan niin häveliäästi, että isoäiti jo kerran kehasikin häntä. Polina oli saanut vaikeaksi tehtäväkseen vastata isoäidin lukemattomiin kysymyksiin. Joka hetki kuului: "Kuka tuo oli, jonka tapasimme? Kuka on tuo nainen tuolla vaunuissa? Kuinka suuri on kaupunki? Kuinka suuri on puisto? Mikä puu tuo on? Mikä vuori tuolla näkyy? Onko siellä kotkia? Ei, mutta kas tuon talon kummallista kattoa!" Mr. Astley kulki minun vieressäni ja kuiskasi mulle odottavansa tästä illasta vielä paljon huvia. Potapytsh ja Marfa kulkivat heti kantotuolin perässä. Potapytsh oli puettu hännystakkiin ja valkeaan huiviin, mutta venäläinen lippulakki päässä, ja nelikymmenvuotias Marfa, punaposkinen, vähän harmaapäinen, kulki kirjavassa pumpulileningissään, narisevissa pukinnahkakengissään, keikaileva valkea myssy päässä. Isoäiti kääntyi usein puhuttelemaan heitä. Degrier ja kenraali pysytellen vähän jälempänä keskustelivat innokkaasti. Kenraali oli kovin masentuneen näköinen. Degrier puhui hänelle hyvin varmasti ja nähtävästi koetti saada häntä tekemään jonkun päätöksen. Isoäidin uhkaus, ettei antaisi hänelle rahoja oli häntä tietysti kovin huolestuttanut. Hän tunsi tämän ja tiesi hänen pitävän sanansa. Degrier sitä vastoin ei näyttänyt menettäneen kaikkea toivoaan eukon anteliaisuudesta. Huomasin hänen ja neiti Blanchen alituisesti vaihtavan silmäyksiä. Seurastamme oli ainoastaan ruhtinas Nilski poistunut; minä huomasin hänet kaukana jälessämme saksalaisen seurassa, senjälkeen hän katosi eräälle syrjäkäytävälle.
Meidän esiintymisemme paviljongissa herätti suurta huomiota. Ravintoloitsija ja palvelijat osoittivat samanlaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta kuin hotellin palvelijatkin. Isoäiti kannatti ensin itsensä kaikkien huoneitten läpi, joista hän toisia kehui, toisia moitti ja kyseli tuhansia pikkuasioita. Vihdoin tulimme pelisaleihin. Palvelija, joka seisoi sisäänkäytävällä pelihuoneustoon vievien, suljettujen kaksoisovien luona, hämmästyi niin meidät nähdessään, että paiskasi molemmat ovet selko selälleen. Yhtä suuren vaikutuksen teki isoäidin tulo pelipöytään. Salissa oli noin 200 henkeä, jotka seisoivat ja tungeskelivat pöytien ympärillä. Jonkinlaisella aralla uteliaisuudella katseli isoäiti tätä onnentavottelijain joukkoa ja heidän puuhiaan. Tämä oli hänelle aivan uutta, aavistamatonta. Siinä seisoivat lähinnä pöytää, aivan siihen nojaten varsinaiset pelaajat, jotka asettavat panoksen toisensa jälkeen, lakkaamatta, paikaltaan liikahtamatta, ennenkuin ovat kaikki menettäneet. Ensimäisessä rivissä ei sallita katsojia. Siinä seisovan täytyy yhtyä peliin, muuten käsketään hänen enemmän tai vähemmän kohteliaasti siirtymään taaksepäin. Pöydän ympärille on asetettu tuoleja, mutta harvoin joutuu kukaan istumista ajattelemaan, koska seisoaltaan voi helpommin seurata pelaamista. Toisessa ja kolmannessa rivissä tunkeilevat pelihimoiset katselijat, odottaen eturiviin pääsyään. Monet heistä eivät malta odottaakaan, vaan kurottavat panoksensa etumaisten olan yli. Kolmannessakin rivissä on kärsimättömästi odottavia henkilöitä, jotka niin pian kuin suinkin tahtoisivat päästä onneaan koettelemaan.