"Kantajienkin pitää saada fredrichsd'orinsa kumpaisenkin. Anna ne heille, Aleksei Ivanovitsh! Mitäs lakeijat tuossa kumartelevat? Onnittelevat kai. Anna heillekin fredrichsd'orinsa."
"Madame la princesse … maanpakolais-raukka, kovan onnen vainooma … venäläiset ruhtinaat ovat aina niin jalosydämisiä…" mankui eräs epäilyttävän näköinen herrasmies, mustaviiksinen, nukkavieru päällystakki ja kirjavat liivit yllään, ojentaen isoäidille hattuaan.
"Anna hänellekin fredrichsd'orinsa … ei, kaksi! Riittää jo, tästä ei muuten tule loppuakaan. Viekää minut täältä! — Praskovja", sanoi hän kääntyen Polinaan, kun kantotuoli oli nostettu ylös, "huomenna minä ostan sulle hamekankaan; ja tuokin, mademoiselle … mikä hänen nimensä taas onkaan … mademoiselle Blanche, voi myöskin kernaasti saada minulta uuden leningin. Sano se hänelle, Praskovja."
"Sydämellinen kiitos, madame", sanoi neiti Blanche niiaten ja miellyttävästi hymyillen isoäidille, heittäen samassa pilkallisen katseen Degrieriin ja kenraaliin. Kenraali oli hämillään. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, kun vihdoinkin onnellisesti päästiin kävelypuistoon.
"Ja Fedossja, mitäs hän tästä sanonee", puheli isoäiti. "Mahtaa hän ihmetellä. Leningin hänkin tarvitsee."
Hän ei unohtanut ketään — Fedossjankin, kenraalin lastenhoitajan piti saada ottaa osaa hänen iloonsa.
"Kuule, Aleksei Ivanovitsh, anna tuolle kerjäläisellekin jotain."
Tiellä kohtasimme rääsyisen, koukkuselkäisen kerjäläisen, joka tylsästi katseli meitä.
"Ehkei hän olekaan kerjäläinen, isoäiti, vaan joku vetelehtijä, joka ei ansaitse apua."
"Vaiti! Anna hänelle kultaraha."