"Ehkä, kaikki ja kaikkea. Puolen vuoden ajan on se ollut viimeisenä toivonamme."
"Tekin kai olette toivonut", kysyin minä.
"Enhän minä ole hänelle sukuakaan. Olen vaan kenraalin tytärpuoli. Kumminkin tiedän varmasti, että isoäiti ei ole unohtanut minua testamentissaan."
"Luulen, että tulette saamaan paljonkin", sanoin varmasti vakuutettuna.
"Niin, hän on minusta pitänyt. Mutta kuinka te sellaista luulette?"
"Sanokaa minulle", jatkoin vastauksen asemasta, "markiisimmehan näyttää olevan myöskin näitten perhesalaisuuksien perillä?"
"Miksi se teitä huvittaa tietää", kysyi Polina ankarana.
"Kysynpä vaan. Jos eivät kaikki merkit petä, on kenraali jo saanut häneltä rahojakin."
"Tyhjiä arveluja."
"Kuinka olisi markiisi voinut lainata hänelle, jos ei tietäisi jotain isoäidistä? Ettekö kuullut, kuinka hän pöydässä ainakin kolme kertaa puhui tästä ja kutsui häntä 'baboulinkaksi'. Mikä tuttavallinen ja ystävällinen nimitys!"