Hänen tarkottamansa kerjäläinen oli pitkään palttooseen puettu vanha ukko, paksu ryhmysauva kädessä — varmaan entinen sotilas. Ojentaessani hänelle rahaa, peräytyi hän nopeasti askelen ja katseli minua loukkaantuneen näköisenä.
"Mitä saakelia te minusta tahdotte", karjasi hän minulle lisäten päälliseksi puolen tusinaa haukkumasanoja.
"Antaa sen olla, hölmön", sanoi isoäiti heilauttaen kättään. "Kas niin, kiiruhtakaa! Kohta on päivällisen aika. Senjälkeen vähän levähdän ja sitten takaisin taas."
"Te aijotte vielä lähteä pelaamaan, isoäiti", huudahdin kummastuneena.
"Mitäs sinä sitten ajattelit? Luuletko, että aijon istua täällä ja katsella teidän happamia naamojanne?
"Mutta, madame", virkkoi nyt Degrier, "onni voi kääntyä, te voitte menettää kaikki — varsinkin sillä tavalla pelatessanne. Se olisi hirveätä."
"Te menetätte aivan vannaan", vakuutti neiti Blanchekin.
"Mitäs se teihin kuuluu? Enhän minä teidän rahojanne menetä, omiani ne ovat", huudahti isoäiti suutahtaneena. "Mihin mr. Astley on joutunut", kysyi hän minulta.
"Hän jäi pelisaliin isoäiti."
"Vahinko; hän on niin kunnon mies."