Minulle tarjottiin papereista niin mitättömän vähän, etten uskaltanut vaihtaa niitä ensin kysymättä isoäidiltä.
"Oh, niitä rosvoja", huudahti hän lyöden käsiään. "Mitäs tehdä! Vaihda!
— Seis! Kutsu tänne pankkiiri!"
Menin konttooriin ja pyysin erään pankinvirkamiehistä tulemaan ulos, koska eräs vanha, halvattu rouva — kreivitär, lisäsin tahtoisi puhutella häntä. Kun tämä tuli mukaani, alkoi isoäiti vihasena kirkua hänelle, että tahdottiin pettää häntä. Kauppaa kumminkin alettiin hieroa. Isoäiti puhui kummallista venäjän, saksan ja ranskan sekoitusta, jota koetin tulkita paraan taitoni mukaan. Mies katseli meitä äänettömänä ja pudisteli päätään. Isoäidin käytös näytti hänestä kaiketi sangen kummalliselta, koska hän katseli tätä herkeämättä, uteliaana ja alkoi vihdoin hymyillä.
"Korjaa luusi", kirkui isoäiti. "Et sinä minun rahoistani kostu. Älä vaihda, Aleksei Ivanovitsh. Menemme toiseen pankkiin."
"Hän sanoo, että toiset antavat vielä vähemmän", selitin minä.
Meidän täytyi vihdoinkin suostua näihin huonoihin ehtoihin ja myimme osan papereita 12,000:lla guldenilla, joka summa maksettiin kullassa ja seteleissä. Annoin laskun isoäidille.
"Hyvä on, hyvä on; ei maksa vaivaa lukea", sanoi hän torjuen käsillään, — "pian nyt takaisin, pian, pian."
"Ikinä en enään pane kirotulle zerolle enkä punaselle liioin", sanoi hän pelisaliin tultuamme.
Minä koetin kiellellä häntä suurista panoksista ja vakuutin olevan kyllä aikaa uskaltaa suuriakin summia peliin, jahka onni kääntyisi suosiolliseksi. Alussa hän suostui siihen, mutta ajan pitkään ei sentään voinutkaan malttaa mieltään.
"Siinä sen näet, siinä näet nyt", huudahti hän joka kerta korjatessaan kymmenen tai kahdenkymmenen fredrichsd'orin voittoa, — "olisin nyt pannut neljätuhatta guldenia, olisin voittanut neljätuhatta, mutta mitäs tämä joutava? Se on sinun syysi, sinun syysi."