"Tuo elää vähintäinkin sata vuotta", huudahti hän mennessään kenraalille.
"Ahaa, sinä minun kuolemaani odottelet", kähisi isoäiti tälle. "Tiehesi paikalla! Aja ne ovesta ulos kaikki, Aleksei Ivanovitsh! Mitä te minusta tahdotte? Omia rahojani minä olen hävittänyt, enkä teidän."
Kenraali lähti, olkapäitään kohauttaen ulos. Degrier hänen perässään.
"Kutsu tänne Praskovja", käski eukko Marfaa.
Viiden minuutin perästä tuli Marfa takaisin Polinan kanssa, joka koko päivän oli istunut sisällä lasten luona ja nähtävästi tahallaan karttanut isoäitiä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja surulliset.
"Praskovja", alkoi isoäiti, "minä olen kuullut, että isäpuolesi, se tolvana, aikoo naida tuon tuuliviirin ranskattaren, — näyttelijätär, vai mikä lienee vieläkin huonompi? Sano, onko se totta?"
"Minä en sitä varmaan tietä, isoäiti", vastasi Polina, mutta neiti
Blanchen omista puheista luulen voivani päättää…"
"Riittää", keskeytti hänet isoäiti pontevasti, "jo ymmärrän kaikki. Minä olen aina aavistanut tällaista. Olen pitänyt häntä mitä yksinkertaisimpana ja kevytmielisimpänä miehenä. Kaikkialla hän pröystäilee kenraalin arvollaan, ja kumminkin sai hän sen vaan armosta erotessaan palveluksesta. Minä, ystäväiseni, tiedän kaikki, kuinka te olette lähettäneet sähkösanoman toisensa perästä Moskovaan, — joko kohta muka muija koipensa oikasee? Perintöjä odotitte. Rahoitta tämä naikkonen, mikä hän onkaan, — de Cominges vai mikä, — ei huolisi hänestä lakeijakseenkaan, vielä vähemmin miehekseen. Eihän hänellä ole enään hampaitakaan. Tällä naisella sanotaan itsellään olevan rahoja, lainailee niitä, kiskoo korkoja. Minä sinua, Praskovja, en syytä; ethän sinä sähkösanomia lähettänyt; enkä minä tahdo menneitä muistella. Tiedän, että sinä olet häijyn luontoinen — vapsahainen! Kun pistät, ajettuu. Mutta säälin sinua, koska rakastin Katarina-vainajaa, äitiäsi. Mitähän olisi, jos jättäisit kaikki tänne ja lähtisit mun kanssani? Eihän sinulla ole muutakaan turvapaikkaa, eikä sinun sovi jäädä tänne mokomien kanssa. Odotas", jatkoi hän kun Polina tahtoi vastata, — "en ole vielä puhunut loppuun. Sinulta en vaadi mitään. Talo minulla on Moskovassa, itse tiedät, — hovi. Saat vaikka koko kerroksen haltuusi, eikä sinun tarvitse viikkokausiin käydä tervehtimässäkään, jos ei sinua seurani miellytä. No, tahdotko vai et?"
"Sallikaa minun ensin kysyä teiltä, isoäiti: aijotteko matkustaa heti?"
"Leikkiäkös sinä minun luulet laskevan, ystäväiseni? Kun lupasin, niin lähden. Minä olen tänään menettänyt 15,000 ruplaa teidän kirotussa ruletissanne. Viisi vuotta sitten tein lupauksen rakentaa kivikirkon kylääni vanhan puukirkon sijalle ja sensijaan olen tuhlannut pelissä koreat summat. Nyt, äitiseni, lähden kirkkoa rakentamaan."