"Entäs terveysvesi, isoäiti? Sitähän te tulitte juomaan?"
"Mene järveen terveysvesinesi! Älä sinä ärsytä minua, Praskovja. Vai ehkä se olikin tarkoituksesi? Sano, tuletko vai et?"
"Minä olen teille, isoäiti", vastasi Polina liikutettuna, "hyvin kiitollinen siitä kodista, jonka minulle tarjootte. Te olette osaksi arvannut minun asemani. Minä otan kernaasti vastaan teidän vierasvaraisen tarjouksenne ja piankin taidan tulla luoksenne, mutta nyt on minulla syitä … tärkeitä syitä, joiden vuoksi minun on mahdotonta nyt, tässä hetkessä tehdä päätöstäni. Jos voisitte jäädä tänne edes pariksi viikoksi…"
"Toisinsanoen: sinä et tahdo?"
"Minä en voi. Missään tapauksessa en voi jättää sisaruksiani, jotka ehkä jonakuna päivänä seisovat hyljättyinä ja avuttomina… Jos otatte minut pienokaisineni, isoäiti, tulen ehkä teidän luoksenne ja olen teille oleva ikuisesti kiitollinen", lisäsi hän kovin liikutettuna, — "mutta ilman lapsia minä en voi lähteä, isoäiti."
"Kas niin, älä nyt itke", sanoi isoäiti, vaikka Polina ei ajatellutkaan ruveta nyyhkimään. Kyynelien vuodattaminen ei juuri kuulunut hänen heikkouksiinsa.
"Onhan aina joku nurkka kananpoikasillesikin, kanakoppi on tarpeeksi suuri. Et sinä siis matkusta nyt minun kanssani. Niin, niin, Praskovja, ole varuillasi; minä tiedän kaikki, Praskovja. Varo tuota ranskalaista, häneltä ei sinulla ole mitään hyvää odotettavana."
Polina leimahti tulipunaiseksi. Minä itse hätkähdin: koko maailma siis tiesi sen, josta minä yksin olin ollut epävarma.
"Hyvä on, minä en ole sanonut mitään. Ole vaan varuillasi, ymmärrätkö? Sinä olet älykäs tyttö, Praskovja, minä säälin sinua. No niin — kunhan en ikinä olisi tullut tänne! Saat mennä! Hyvästi!"
"Minä tulen teitä saattamaan asemalle, isoäiti", sanoi Polina.