* * * * *

Ensin kerron isoäidin historian loppuun. Hän pelasi tietysti vielä seuraavankin päivän ja menetti loputkin arvopaperinsa. Niin täytyi tapahtua: kun sellainen ihminen kerran sille tielle joutuu, liukuu hän yhä nopeammin eteenpäin perikatoa kohti. Hän oli pelannut koko päivän kello 8:an asti illalla. En häntä enään sittemmin nähnyt, kuulin vaan kuinka hänen oli käynyt.

Potapytsh oli uskollisesti ollut koko päivän hänen luonaan pelisalissa. Sama maanpakolainen, joka edellisenä päivänä oli häntä avustanut, oli nytkin tarjonnut palvelustaan. Isoäiti ajoi hänet piankin tiehensä ja otti toisen neuvonantajan, joka petti häntä vielä enemmän kuin edellinen. Hetken perästä käski hän tämänkin laputtaa ja ensimäinen, joka koko ajan oli pysytellyt läheisyydessä uhriansa vartioimassa pääsi tämän sijalle takaisin. Mutta toinenkaan ei väistynyt paikastaan ja niin sai isoäiti raukka pitää toisen oikealla, toisen vasemmalla puolellaan, ja aivan avuttomana katsella kuinka nämät menettelivät hänen rahojensa kanssa yhä omavaltaisemmin. Vihdoin täytyi hänen turvautua pelinhoitajan apuun, joka sitten vapautti hänet näistä hävyttömistä tunkeilijoista. Heidän taskunsa tutkittiin ja löydettiin niistä suuret summat, jotka he olivat isoäidiltä varastaneet. Pian tuli taas uusi "avustaja", puolalainen hänkin. Ja kun hänen ensimäiset panoksensa onnistuivat hyvin sai hän isoäidin heti valtaansa. Tietysti oli tämä sata kertaa edellisiä pahempi, ja iltaan päästessä olivat isoäidin asiat sillä kannalla, että hänen putipuhtaaksi kynittynä täytyi jättää pelisali. Kaikki arvopaperit olivat puolalaisten suosiollisella avulla vaeltaneet vaihtopankkiin. Isoäiti ei ollut hetkeksikään lähtenyt pöydästä; puolalaiset olivat hankkineet hänelle lihalientä ja teetä, päivällistä hän ei ollut syönyt. Huhu "vanhasta venäläisestä kreivittärestä, joka jo pelissä on menettänyt pari miljoonaa", oli kulovalkean tavoin levinnyt kaupungilla, ja kaikki riensivät pelisaliin katsomaan tätä, "uudelleen lapseksi tullutta vanhusta." Onneton Potapytsh kertoi näitä kyynelsilmin. Kun ihmettelin, kuinka isoäiti oli voinut kestää niin kauvan pelisalissa, sanoi Potapytsh hänen joskus voittaneen suurehkojakin summia; tämä oli tietysti ylläpitänyt hänen rohkeuttaan. Pelaajat, jotka itse ovat istuneet 24 tuntia yhtämittaa pelipöydän ääressä, voivat tämän sitkeyden kyllä ymmärtää.

Hotellissakin oli päivän kuluessa tapahtunut kummia. Aamulla, ennen isoäidin pelisaliin lähtöä olivat kenraali ja Degrier päättäneet ottaa ratkaisevan askeleen. Saadessaan kuulla isoäidin yhä vielä aikovan koetella onneaan ruletin ääressä, lähtivät he tämän asuntoon viimeisen kerran suoraan keskustelemaan hänen kanssaan. Kenraali yritti ensin alussa avomielisesti tunnustaa kaikki. Hän ei salannut velkojaan eikä mieltymystään Blancheen ja teki kaiken voitavansa saavuttaakseen hyvällä tarkoituksensa, alentuipa oikein rukoilemaankin isoäitiä. Mutta kun näki kaikki puuhansa turhiksi, rupesi hän uhkailemaan, alkoi huutaa, polkea jalkaansa ja syyti solvauksia isoäitiä kohtaan: tämä oli, muka, häväissyt koko perheen ja tehnyt itsensä naurunalaiseksi koko kaupungissa.

"Niin, te olette häväissyt venäläisen nimen, armollinen rouva", kirkui hän, "täytyy turvautua poliisiin!"

Isoäidin kärsivällisyys vihdoin loppui, ja hän ajoi kenraalin kepillä ulos — oikealla kepillä! Tämä sitten neuvotteli Degrierin kanssa, voisiko jollain tekosyyllä ehkä kutsua poliisin apuun. Voitaisiin sanoa, tuumi kenraali, että tämä muuten sangen kunnioitettava vanhus on menettänyt järkensä ja pelissä hävittänyt viimeisen roponsa, ja sentähden häntä mahdollisesti täytyisi ruveta pitämään silmällä. Degrier kohautteli olkapäitään ja hymyili kenraalin lapsellisille ehdotuksille. Tämä alkoi vihdoin puhua paljasta pötyä juoksennellen epätoivoissaan edestakaisin huoneessa. Ranskalainen näki, ettei tässä mikään enään auttanut. Iltapäivällä oli hän kadonnut hotellista; illalla sain kuulla hänen jättäneen sen ainaiseksi, ensin keskusteltuaan neiti Blanchen kanssa. Mitä ranskattareen tulee, oli hän samana aamuna tehnyt päätöksensä: hän ei enään tahtonut tietää mitään kenraalista, eipä edes päästänyt tätä puheilleenkaan. — Pelisalissa tapasi kenraali hänet ruhtinas Nilskin käsivarressa ja koetti kaikin tavoin herättää heidän huomiotaan, mutta kumpikaan ei ollut häntä näkevinään. Samana iltana tuli neiti Blanchekin huomaamaan pettyneensä. Tuli näet ilmi että ruhtinas ei ollutkaan sellainen Kroisos kuin oli luultu, vaan köyhä raukka, joka vielä lisäksi koetti lainata rahojakin neiti Blanchelta, hän muka maksaisi takaisin, sitten kuin ensin olisi koettanut onneaan pelissä. Blanche tietysti raivostui, ajoi hänet heti tiehensä ja sulkeutui huoneeseensa.

Saman päivän aamuna olin käynyt hakemassa mr. Astleyta, mutta en tavannut häntä mistään, en hotellista enkä pelisalista. Päivällisellä hôtel d'Angleterressa ei häntä myöskään näkynyt. Mutta iltapäivällä klo 5:n aikaan satuin tapaamaan hänet asemalta tullessaan. Hän oli käynyt Frankfurtissa asioittensa tähden. Olisin mielelläni kysellyt häneltä Polinata, mutta en tiennyt, kuinka alottaisin ja mitä kysyisin. Sitäpaitsi olin varma, että tämä, kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta, sangen umpimielinen englantilainen ei sanallakaan mainitsisi sellaisesta, jonka oli aikonut pitää omana tietonaan. Kerroin hänelle isoäidistä, joka yhä vaan oli pelisalissa. Hän sanoi tahtovansa vielä kerran mennä tätä katsomaan sinne, sillä hän oli erittäin huvitettu tällaisista tapauksista. Senjälkeen me erosimme.

Polina oli kaiken päivää pysytellyt sisällä tai käynyt lasten kanssa puistossa kävelemässä. Kenraalin kanssa ei hän viime aikoina ollut paljon tekemisissä ja puhunutkin tälle vaan välttämättömimmistä asioista. Tänä päivänä täytyi kumminkin ratkaisun ja selvityksen heidän välillään tapahtua, sillä Polinakin oli saanut kärsiä viime aikaisista tapahtumista. Kummastuksekseni oli hän sangen tyynen ja rauhallisen näköinen, kun tapasin hänet lasten kanssa kävelyllä kylpypaviljongin läheisyydessä, ikäänkuin ne tapaukset, jotka saattoivat toiset melkein järjiltään, eivät olisi vähääkään häntä liikuttaneet. En aikonutkaan puhutella häntä, tervehdin vaan kaukaa ja hän nyökkäsi. Parooni Wurmerhelmin rettelön jälkeen en ollut kertaakaan puhunut hänen kanssaan. Siihen oli syynä jonkinlainen lapsellinen uhmailu, joka vähitellen muuttui vastenmielisyydeksikin. Minuun koski syvästi hänen loukkaava välinpitämättömyytensä. Kuinka hän voi niin pilkallisesti kohdella minua? Eikö hän itse ollut sallinut minun puhua rakkaudestani ja kylmänä katsellut kuinka se yhä kiihtyi kuluttavaksi intohimoksi? Jos minun tunteeni olisivat olleet hänestä vastenmieliset, miksei hän itse kieltänyt minua niistä puhumasta? Hänen käytöksensä raivostutti minua. En voinut enään kestää tätä äänettömyyttä. Kun nyt tapasin hänet kävelyllä, varmistuin päätöksessäni. Huoneeseen päästyäni otin kynän ja kirjotin seuraavat rivit:

"Polina Aleksandrovna! Minä näen selvästi tämän surullisen ilveilyn viimeisen näytöksen lähestyvän. Ei ole epäilystäkään, että teidänkin kohtalonne on vaarassa, kysyn siis vielä viimeisen kerran: tarvitsetteko minua vai ette? Edellisessä tapauksessa, jos vaan jollain tavalla voin teitä auttaa, miten tahansa, niin olen käskettävänänne. Jään muutamaksi päiväksi vielä tänne hotelliin ja pysyn huoneessani. Kirjoittakaa minulle tai kutsukaa minua heti, kun tarvitsette."

Suljin kirjeen ja lähetin palvelijan viemään sitä. Vastausta en pyytänyt. Kolmen minuutin kuluttua sanansaattaja palasi tuoden sen tiedon, että "käskettiin sanoa terveisiä."