"Kuten suvaitsette, mutta minä katuisin sitä kumminkin jälestäpäin; en tahdo. En tahdo katsella enkä ottaa osaa teidän pelaamiseenne. Tuossa on teidän viisikymmentä guldenianne takaisin. Hyvästi!"
Panin kultakäärön kantotuolin käsinojalle, kumarsin nopeasti ja poistuin.
"Voi pölkkypäätä sentään", huusi isoäiti minun perääni. "Älä tule, ole hyvä, löydän minä sinne itsekin. Potapytsh, sinä tulet mukaani! Kas niin, antakaa mennä!"
En tavannut mr. Astleyta ja palasin kotiin.
Myöhään yöllä isoäidin palattua menin Potapytshin luo ja sain häneltä kuulla, kuinka isoäidin päivä oli päättynyt. Hän oli menettänyt kaikki illalla hänelle vaihtamani rahat, meidän rahassamme 10,000 ruplaa. Sama maapakolainen, joka aamulla oli saanut häneltä kaksi fredrichsd'oria, oli ollut hänen neuvonantajanaan. Alussa oli Potapytsh auttanut häntä panoksien asettamisessa, mutta hän oli piankin ajanut tämän tiehensä. Sitten oli maanpakolainen päässyt hänen avustajakseen. Tämä oli ymmärtänyt venäjää ja oli sillä voittanut isoäidin suosion. Haukkumisilta ei hänkään ollut säästynyt. Potapytshkin moitti häntä minulle. "Ei ollenkaan voi verrata teihin, Aleksei Ivanovitsh", sanoi hän. "Itse näin omin silmin, niin totta kuin tässä seison, hänen varastavan äitisemme rahoja. Hän itse sai miehen kaksi kertaa siitä kiini ja löylytti hyvänpäiväisesti, vetipä — kerran tukastakin, ihan totta en valehtele, niin että kaikki rupesivat nauramaan. Kaikki, isäseni, häneltä meni, kaikki, mitä vaihdottekin. Kun olimme tuoneet hänet kotiin, pyysi hän vaan vettä, teki ristinmerkin ja meni nukkumaan. Ja heti vaipui uneen. Makeasti levätköön! Oh, tätä ulkomaata", lopetti Potapytsh, "johan minä sanoin. Kunhan vaan olisimme jo Moskovassa! Mitäs meiltä puuttui kotona, Moskovassa? Puutarha, tuoksuvia kukkia, jommoisia täällä ei olekaan, mehukkaita omenia, tilaa kyllä, — ei: ulkomaalle sitä vaan piti lähteä! Hohhoi!"
XI.
Kokonainen kuukausi on kulunut siitä päivästä, kun kirjotin ylläolevat muistiinpanot, joita aloin tehdä noitten sekavien, mutta kuitenkin syvältä koskevien vaikutusten alaisena. Ratkaisu, jonka lähestymistä silloin olin aavistanut, tapahtui todellakin ja oli sata kertaa pahempi ja odottamattomampi kuin olin luullutkaan. Mitä itse siinä sain kokea, näyttää minusta tänäkin päivänä niin omituiselta, mahdottomalta, jopa traagilliseltakin. Olin joutunut ikäänkuin tuulispään pyörteeseen; tähänastinen olemukseni oli juuriaan myöten järkytetty ja jakso mitä kummallisimpia tapauksia antoi kohtalolleni uuden suunnan. Tämä kaikki oli tapahtunut kuin unessa. Niin, kun vieläkin ajattelen tapahtuneita, kysyn itseltäni, eikö tämä kaikki olekin vaan hullujen, sairaitten aivojen kuvittelua. Kenties olenkin koko tämän ajan istunut hullujenhuoneessa ja houraillut, ehkä teen sitä vielä nytkin…
Kokosin nämät lehtiseni ja luin ne läpi — kenties vaan tullakseni vakuutetuksi siitä, etten ollut hourinut, vaan että nämät asiat todellakin olivat tapahtuneet. Minä istun itsekseni jätettynä ikävässä saksalaisessa pikkukaupungissa. Syksy lähestyy, lehdet kellastuvat. Sen sijaan, että ajattelisin, mihin nyt ryhtyisin, elän kokonaan menneitten muistossa, jotka ovat pyörremyrskyn tavoin vyöryneet ylitseni ja syösseet minut oikealta uraltani. Tämä mennyt se voisi minut millä hetkellä tahansa anastaa taas valtaansa entistä rajummin ja repiä, repiä, repiä…
Mutta ehkei kaikki vielä olekaan lopussa. Kenties voin tulla tajuihini ja järkevän ihmisen tavoin tehdä selkoa kuluneen kuukauden tapahtumista. Tahdon koettaa jatkaa näitä muistiinpanoja — ehkä pikkuseikatkin huomioon ottamalla voin tyynemmin arvostella kokonaisuutta. Tartun taas kynään edes jollain aikaani kuluttaakseni pitkinä iltoina. Tähän asti olen viettänyt niitä lukemalla Paul de Kockin romaaneja, joita muuten en voi sietää. Olen saanut niitä täkäläisestä lainakirjastosta (saksankielisinä käännöksinä!). Kaikenlaista vakavaa työtä minä kauhistun. Minä pelkään sen himmentävän muiston menneistä ja karkoittavan kirjavat kuvat mielikuvituksestani. Tämä elämäni kummallinen unelma on minulle kallein kaikista. Yhtä kallis kenties vielä neljänkymmenen vuoden perästä…
Alan siis kirjoittaa. Voin kertoa asiat vaan osaksi ja lyhentäen.
Kokonaisina ne eivät ole mieleeni painuneet.