Hän alkoi taas suudella ja syleillä minua ja kallisti päänsä olalleni.
Minä en ajatellut mitään enkä kuullut mitään. Minua pyörrytti…
Kello oli jo noin seitsemän aamulla. Polina istui vieressäni ja katseli eteensä kummallisesti aivankuin juuri olisi tointunut tainnoksista ja koettaisi koota ajatuksiaan. Viimein sattui hänen katseensa pöytään ja siinä oleviin rahakasoihin. Pääni oli raskas ja kipeä. Tahdoin tarttua Polinan käteen, mutta hän työnsi minut kiivaasti luotaan ja ponnahti seisomaan. — Sateisen yön jälkeen oli pilvinen ja kolkko aamu. Hän meni akkunan luo, avasi sen ja nojautui kyynärpäillään akkunalautaan katsellen ulos. Täten hän seisoi muutaman minuutin liikahtamatta tai kuulematta, mitä hänelle sanoin. Tuska valtasi minut ajatellessani, mitä oli tapahtunut, ja kuinka tämä kaikki olisi päättyvä. Äkkiä Polina kääntyi, meni pöydän luo ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, katsellen minua rajattoman vihan ilme kasvoillaan:
"No, saanko minä nyt sitten viisikymmentä tuhatta frankiani?"
"Polina, nytkö taas alat…"
"Vai vieläkö sinä tuumailet? Ha, ha ha! Sinua taitaakin jo kaduttaa?"
Olin erilleen pannut ne kaksikymmentä viisi tuhatta guldenia, jotka
Polinan pitäisi antaa Degrierille; ne olivat siis valmiina pöydällä.
Minä otin ne ja ojensin hänelle.
"Nämäthän ovat jo nyt minun? Niinkö todellakin", kysyi hän ilkeästi minulta pitäen rahoja käsissään.
"Sinun ne ovat olleet aina", sanoin minä.
"No hyvä, tuoss'on sinulle viisikymmentä tuhatta frankiasi", huudahti hän silmät vihasta säihkyen ja heitti ne päin kasvojani, jotta oikein kipeästi koski. Setelit lehahtivat ilmassa ja putosivat lattialle, mutta Polina itse oli juossut ovelle ja mennyt tiehensä, ennenkuin ehdin estää häntä.
Hän oli nähtävästi joutunut satunnaiseen mielenhäiriöön, muuten en voi selittää hänen käytöstänsä. Totta on, että hän siitä ajasta asti on ollut sairaana ja on yhä vieläkin. Mikä oli syynä tähän tilaan ja erittäinkin sen rajuun puhkeamiseen? Loukattu ylpeyskö? Vai epätoivoissaanko oli siitä, että oli tullut minun luokseni? Olinko liian räikeästi ilmaissut voitonriemuni? Olinko kohdellut häntä yhtä alhaisesti kuin Degrier? Ja sitten tahtonut päästä hänestä lahjoittamalla hänelle viisikymmentä tuhatta frankia? Mutta niin ei voi olla. Minun tarkoitukseni ovat rehelliset ja kunnialliset. Hänen omat houreensa ovat syynä kaikkeen, herättivät hänessä epäluulon minua kohtaan ja saattoivat hänet solvaisemaan minua. Minun syyllisyyteni oli joka tapauksessa sangen vähäinen, ja ainoastaan hänen sairaalloisesti ärtynyt mielikuvituksensa voi tehdä sen niin suureksi ja raskaaksi. Tietysti minun olisi pitänyt ottaa huomioon hänen kiihtynyt tilansa. Mutta oliko hän nyt niin sairas ja järjiltään, ettei tiennyt, mitä teki tullessaan minun luokseni Degrierin kirje mukanaan? Varmaan hän tiesi, mitä teki. Eikö hän tullut juuri saamaan neuvoa ja lohdutusta?