Äkkiä hän peitti käsillään kasvonsa ja sai itkukohtauksen. Menin hänen luokseen rauhoittaakseni häntä. Ymmärsin, etten minä ollut syynä hänen mielenliikutukseensa. Hän käyttäytyi kuin mieletön.
"Osta minut, osta, jos tahdot! Viidelläkymmenellä tuhannella frankilla aivankuin Degrier, — tahdotko", nyyhkytti hän suonenvedontapaisesti. Minä syleilin häntä, suutelin hänen käsiään, jalkojaan, vaivuin polvilleni hänen eteensä.
Kohtaus meni ohi. Hän laski kätensä minun olkapäilleni ja alkoi taas katsella minua läpitunkevasti; hän näytti tahtovan tutkia jotain kasvoistani. Puhuin hänelle lakkaamatta, mutta luulen, ettei hän minua kuullutkaan, vaan oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hänen kasvoillaan oli outo, miettivä ilme. Milloin painoi hän minut rintaansa vasten hymyn valaistessa hänen piirteitään, milloin työnsi minut kiivaasti luotaan ja katseli synkkänä eteensä.
Yhtäkkiä sulki hän minut kiihkeästi syliinsä.
"Rakastathan sinä minua, rakastat", puhui hän, "tahdoit minun tähteni vaatia paroonin kaksintaisteluun!" — Ja hän nauroi niin hilpeästi, sydämellisesti, että hänen muuten ankarat piirteensä näyttivät melkein lapsellisilta, herttaisilta. Mitä oli minun tekeminen? Olin itse ikäänkuin kuumeessa, itkin ja nauroin hänen kanssaan. Muistan hänen alkaneen puhua jotain, mitä en ollenkaan voinut käsittää. Kuiskien ja hyväillen minua kertoi hän nopeasti ja sekavasti jotain koettaen niin pian kuin suinkin saada sen loppuun puhutuksi. Sitten nauroi hän taas niin heleästi, että minä pelästyin.
"Ei, ei, sinä armas, armas", kuiskasi hän. "Sinä uskolliseni!"
Ja taas pani hän kätensä olkapäilleni ja katseli minua läpitunkevasi ja tutkivasti ja sanoi:
"Sinä rakastat minua, rakastat, — todellakin rakastat?"
En kääntänyt silmiäni hänestä, en voinut kyllikseni katsella häntä. Kun hän huomasi minun intohimoisen katseeni, hymyili hän viekkaasti ja alkoi aivan aiheettomasti puhua mr. Astleysta. En oikein ymmärtänyt, mitä hän englantilaisesta sanoi, mutta minusta näytti hän tekevän pilaa tästä. Hän toisti yhä, että tämä odotti häntä, aivan varmaan seisoi akkunan alla — "niin, niin, akkunan alla … avaa se ja katso ulos, siellä hän on aivan varmaan." Hän työnsi minua veitikkamaisesti hymyillen akkunaa kohti, mutta tuskin olin sinnepäin liikahtanutkaan, ennenkuin hän alkoi taas nauraa ja heittäytyi takaisin syliini.
"Me matkustamme siis todellakin. Huomennahan me matkustamme", kysyi hän äkkiarvaamatta. "Kuinka luulet, vieläkö saavutamme isoäidin? Ehkä tapaamme hänet vielä Berliinissä? Mitä hän sanonee, kun niin odottamatta ilmestymme hänen eteensä? Ja mr. Astley? Hän ei syöksy alas Schlangenbergiltä. Vai luuletko? Ha-ha-ha! Tiedätkö, hän ehdotti minulle, että ensi vuonna matkustaisimme yhdessä pohjoisnavalle! Mainio aate, eikö totta? Muuten on hän kunnon poika, tuo mr. Astley, onpa hän sanonut säälivänsä narrimaista kenraaliammekin… Ja sinä, sinä tahdot todellakin hakea käsiisi Degrierin ja tappaa hänet?… Ei, sitä en salli, … etkä sinä saa tappaa parooniakaan", lisäsi hän nauraen. "Oi, kuinka hullunkurinen sinä olit, kun lähetin sinut paroonittaren luo. Mainiota oli katsella teitä kolmea. Sinusta ei ollut erittäin hauskaa mennä sinne, … ja kuinka minä nauroin sinulle, ha, ha, ha!"