Hän purskahti nauruun ja nauroi kauvan.
Hämmästyneenä ja suuttuneena katselin häntä. Hän nauroi ilkeästi, pilkallisesti aivankuin tulisimmin hänelle tunteitani selittäessänikin. Vihdoin hän vaikeni ja alkoi otsa rypyssä, vihaisesti katsella minua kiireestä kantapäähän.
"Minä en ota teidän rahojanne", sanoi hän halveksuvasti.
"Kuinka? Mitä se merkitsee", huudahdin. "Miksi ette, Polina?"
"En ota lahjaksi rahoja."
"Tarjoan ne teille ystävänä. Teidän tähtenne olen valmis elämänikin uhraamaan."
Hän loi minuun pitkän, tutkivan katseen ikäänkuin olisi tahtonut lukea sisimmät ajatukseni.
"Paljon te minusta maksattekin", huudahti hän nauraen. "Degrierin rakastajatar ei ole viidenkymmenen tuhannen arvoinen."
"Polina, kuinka voittekaan puhua tuolla tavoin minulle", huudahdin nuhdellen. Olenko minä mikään Degrier?"
"Minä vihaan teitä! Niin … niin! Minä rakastan teitä yhtä vähän kuin
Degrieriakaan", huusi hän silmät säkenöiden.