En kuunnellut heitä enempää. Kävelypuistossa oli pilkkopimeä. Hotelliini oli noin 500 askelta. En koskaan ollut pelännyt rosvoja enkä varkaita pienenäkään ollessani; nytkään en heitä ajatellut. Minut oli vallannut omituinen, melkeinpä hirveä tunne — menestyksen, voiton, voiman — en oikein tiedä, kuinka sitä sanoisin. Polinankin kuva tuli nyt mieleeni. Minulle selvisi, että nyt kiiruhdan hänen luokseen, tapaan hänet pian, kerron kaikki ja näytän rikkauteni hänelle… Mutta en enään voinut muistaa, mitä hän oli minulle ennemmin puhunut, ja miksi olin lähtenyt enkä muitakaan puolen tuntia sitten tapahtuneita asioita. Ne tuntuivat minusta jo aikoja sitten olleilta ja menneiltä — niitä me emme enään muistele. Tästä lähtien alkaa kaikki ihan alusta. Yhtäkkiä melkein jo käytävän toisessa päässä valtasi minut hirveä pelko: "Mitä jos minut nyt murhataan ja ryöstetään!" Kauhuni kasvoi joka askeleella. Minä melkein juoksin. Äkkiä välkähtivät vastassani hotellin valaistut akkunarivit — jumalan kiitos, kotona!
Töyttäsin rappuja ylös neljänteen kerrokseen ja tempasin oveni auki. Polina oli vielä huoneessani. Hän istui sohvalla ristissä käsin. Pöydällä paloi kynttilä. Hän katseli minua ihmetellen, ja minä mahdoinkin tällä hetkellä näyttää omituiselta. Pysähdyin hänen eteensä ja aloin pöydälle tyhjentää taskujani.
XIII.
Muistan hänen katsoneen kasvoihini kovasti jännitettynä, nousematta paikaltaan, liikahtamatta.
"Kaksisataatuhatta frankia voitin", huudahdin laskiessani viimeisen setelin pöydälle.
Kulta ja setelit peittivät pöydän; en voinut kääntää katsettani niistä ja unohdin hetkeksi Polinankin läsnäolon. Aloin järjestää seteleitä kasoihin, sitten laskin kullan. Jätin kaikki pöydälle ja rupesin mietteissäni nopein askelin kävelemään edestakaisin lattialla. Äkkiä menin pöydän luo ja laskin rahat uudelleen. Sitten juolahti mieleeni sulkea ovi. Hyökkäsin sille ja väänsin avainta pari kertaa. Vihdoin pysähdyin ajatuksissani pienen matkalaukkuni eteen.
"Panenko ne laukkuuni huomiseen asti", kysäsin Polinaan kääntyen, äkkiä muistaen hänet. Tämä istui yhä paikallaan tarkoin katsellen minun puuhiani. Kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei minua ensinkään miellyttänyt. En erehdy sanoessani sen osoittaneen vihaa.
Nopein askelin astuin hänen luokseen. "Polina", sanoin minä, "tässä on kaksikymmentäviisi tuhatta guldenia, se on enemmän kuin viisikymmentä tuhatta frankia. Ottakaa, heittäkää hänen silmillensä huomenna."
Hän ei vastannut mitään.
"Jos tahdotte, vien itse ne hänelle huomenaamulla varhain."