"Koko kaupunki, niin. Kenraalilla, luulen ma, on nyt muuta mielessä. Ja kukaan ei voi kieltää miss Polinaa oleskelemasta, missä hän itse tahtoo. Perhettänsä hänen ei tarvitse ottaa huomioon, sillä tätä perhettä ei enään ole."
Ymmärsin, mr. Astleyn lujasti päättäneen olla laskematta minua Polinan luo. Sentähden luovuinkin toivosta saada tavata tätä. Hotelliini palatessani johtui taas mieleeni, kuinka vakavasti hän oli kehoittanut minua lähtemään Pariisiin. Minua oikein nauratti. Ja mitä merkitsi sitten se, että hän vaatisi minut tilille, jos Polina kuolisi? Aikooko hän ehkä haastaa minut kaksintaisteluun ja ampua minut? Tunsin syvästi sääliväni Polinaa, mutta siitä asti, kun eilen istuin pelipöytään ja aloin koota kultaa ja seteleitä, on rakkauteni joutunut ikäänkuin toiseen sijaan. Nyt minä tästä puhun, mutta silloin en sitä vielä selvästi tajunnut. Tokkohan minä todellakin olen pelaaja … tokkohan minä niin kovasti rakastankaan Polinaa? Ei, minä rakastan häntä, Jumala tietää! Mutta tullessani mr. Astleyn luota hotelliini, soimasin ja piinasin itseäni lakkaamatta. — Mutta sitten tuli väliin sangen kummallinen ja typerä juttu.
Kiiruhdin juuri kenraalin luo, kun äkkiä aukeni eräs lähellä oleva ovi ja joku huusi minun nimeäni. Se oli rouva de Cominges, joka neiti Blanchen käskystä oli tullut kutsumaan minua hänen luokseen. Noudatin kutsua ja kuulin heti ovesta astuttuani neiti Blanchen helakan naurun sisähuoneesta. Hänellä oli hotellissa vaan kaksi huonetta. Neiti Blanche oli vasta juuri noussut ja esiintyi sangen viekottelevana kevyessä puvussaan, kaula ja käsivarret paljaina.
"Kas, siinähän se nyt on, tuleppas sisään, jöröjukka! Onko totta, että olet voittanut vuoren kultaa ja hopeaa. Minä rakastan enemmän kultaa."
"Totta on", vastasin nauraen.
"Paljonko?"
"Satatuhatta guldenia."
"Kultaseni, kuinka sinä olet tyhmä. Tule lähemmäksi, minä en kuule mitään. Nyt alamme juhlia, eikö totta?"
Menin hänen luokseen. Ohuen silkin alta pistäytyivät esiin kuvankauniit olkapäät, jommoisia olin tuskin unissakaan nähnyt. Niitä verhosi batistinen, pitseillä reunustettu paita, joka erinomaisesti sopi hänen tummalle iholleen.
"Poikaseni, onko sulla sydäntä", huudahti hän katsellen minua ja nauroi. Hänen naurunsa oli aina hyvin iloista, jopa sydämellistäkin.