"Toisinaan", vastasin minä matkien Corneliusta.
"Näetkös sinä", virkkoi hän äkkiä, — "jos et ole kovin tyhmä, vien sinut Pariisiin. Ymmärrätkö, lähden sinne heti."
"Hetikö?"
"Puolen tunnin perästä."
Todellakin, kaikki oli lähtöön valmiina. Matkalaukut kunnossa. Kahvi oli jo aikoja sitten tuotu sisään.
"No niin, tahdotko tulla Pariisiin? Sanohan, mitä merkitsee 'utchitel'?
Sinä olit kauhean tyhmä, kun olit 'utchitel'. Missä ovat sukkani.
Paneppas ne jalkaani, no!"
Hän ojensi todellakin ihastuttavan jalkansa, tummaihoisen, pienen. Minä nauroin ja aloin vetää siihen silkkistä sukkaa. Neiti Blanche istui vuoteella ja laverteli.
"No, mitä sinä teet, jos otan sinut mukaani? Ensiksikin, minä tahdon viisikymmentä tuhatta frankia. Sinä annat ne mulle Frankfurtissa. Me menemme Pariisiin. Siellä elämme yhdessä, ja minä näytän sinulle tähtiä kirkkaalla päivällä. Saat nähdä sellaisia naisia, ettet ole ikinä nähnyt. Kuulehan…"
"Maltas, jos sulle annan viisikymmentä tuhatta frankia, mitäs sitten jää itselleni?"
"Ja sataviisikymmentä tuhatta frankia sinä unohdit ja sitä summaa vastaan suostun asumaan sun kanssasi kuukauden, kaksi — mistä minä tiedän. Ehkä me kahdessa kuukaudessa tuhlaammekin nämät sataviisikymmentä tuhatta frankia. Näetkös, minä olen kiltti tyttö ja puhun sulle edeltäkäsin, mutta sinä saat nähdä tähtiä."