"En, mr. Astley, kaiken sen perästä, mitä olette sanonut…"
"Ottakaa", huudahti hän. "Olen varma, että vieläkin olette aatelismies, ja annan teille, kuten ystävä ystävälleen. Jos voisin olla varma, että heti jätätte Homburgin ja palaatte isänmaahanne, antaisin arvelematta teille tuhannen puntaa alkaaksenne uutta elämää. Mutta en anna teille tuhatta puntaa, annan vaan kymmenen louisd'oria, sillä kymmenen louisd'oria on nykyisissä oloissanne teille ihan sama kuin tuhannen puntaakin; ihan sama — pelissä ne menetätte. Ottakaa nyt ja voikaa hyvin."
"Otan, jos sallitte mun syleillä teitä jäähyväisiksi."
"Mielelläni."
Me syleilimme sydämellisesti toisiamme ja mr. Astley poistui.
Ei, hän ei ole oikeassa. Jos minä olen katkera ja tyhmä Polinaa ja Degrieria kohtaan, on hän katkera venäläisiä kohtaan. Minun suhteeni lienee hän ollut oikeassa. Mutta eihän nyt tästä ole kysymys: nämät ovat kaikki vaan sanoja, sanoja, sanoja, mutta nyt täytyykin toimia! Nyt onkin pääasia Sveitsi! Huomenna siis — oi, jospa huomenna voisin lähteä! Syntyä uudesta, nousta kuolleista! Täytyy näyttää heille… Polina saa tietää minun vielä voivan tulla ihmiseksi. Maksoi vaikka… Tänään on jo liian myöhäistä, mutta huomenna… Oi, minä aavistan, ja toisin ei voi tapahtua! Minulla on nyt viisitoista louisd'oria ja minä aloin viidellätoista guldenilla! Jos alan varovaisesti … ja tokkohan, tokkohan olenkaan enään sellainen pikku lapsi! Tokkohan muistankaan olevani perikatoon tuomittu ihminen. Mutta — miksi en voisi nousta kuolleista! Niin! Ainoan kerran vaan elämässäni olen varovainen ja kärsivällinen — siinä kaikki. Kerran vaan säilytän kylmäverisyyteni ja kohtaloni on yhdessä hetkessä muuttunut. Päättäväisyys on pääasia. Muistan, kuinka kerran, seitsemän kuukautta sitten Roulettenburgissa olin lopullisen häviöni partaalla. Tämä on huomattava esimerkki päättäväisyydestä. Minä olin menettänyt silloin kaikki, kaikki… Ulos tullessani huomaan — liivin taskuun on jäänyt vielä yksi guldeni. "Aha, tällä saankin päivällistä", ajattelin. Mutta tultuani sata askelta, seisahduinkin miettimään ja palasin takaisin. Panin rahani sanalle "manque", ja samalla minut valtasi kummallinen tunne, kun yksinäisenä, vieraalla maalla, kaukana sukulaisista ja ystävistä, tietämättä, saisinko tänään syödäksenikään, panin peliin viimeisen guldenini! Minä voitin ja, kun kahdenkymmenen minuutin perästä lähdin pelisalista, oli mulla seitsemänkymmentä guldenia taskussani. Tämä on tosiasia! Niin paljon voi joskus merkitä viimeinen guldeni. Mutta mitä, jos silloin olisin kadottanut rohkeuteni, jos en olisi uskaltanut päättää?
Huomenna, huomenna on ratkaisu tapahtuva!